(sopertaen).
Hyvää päivää…
En olisi tuntenutkaan sinua siitä kuin viimeksi näin… En olisi voinut aavistaa…
Eikö olekin Johanna kasvanut ja tullut suureksi?… melkeinpä täysi-ihmiseksi.
(katsellen Johannaa, verkkaan).
Kyllä on Johanna muuttunut…
(innoissaan).
Niin, eikö olekin…? Eikä ihme, kun kynttelistä jo on yhdeksännellätoista! On jo aikakin! — (Johannalle.) Mitä sinä siinä arkailet, tyttö?… Pitäisi sinun jo tuossa ijässä osata…
(välittäen).
Älkää nyt, Kreeta! — (Johannalle) Johanna… Muistatko lapsena Hallassa käydessäsi vielä sellaisen ilkivaltaisen pojanloikareen, joka teitä pikkutyttöjä aina kiusoitteli ja peloitteli?…
(katsahtaa Jaakoon, hymyilee).
Muistan…
Ja te juoksitte kirkuen pakoon… Muistatko?
Muistan … muistan hyvinkin!
Sinä et enää moneen vuoteen olekaan käynyt Hallassa… Mutta nyt sinun pitää tulla … ja pian sittenkin. Tuletko, Johanna?
(ujona).
Ky- - - kyllä…
Minä odotan sinua… Muista se! Etkä sinä enää saa karttaa minua…
Nähkää, isäntä! Sellainen hän on aina ollut, tuo Johanna!… ei ihmisten näkyville ole uskaltanut tulla.
Mutta nyt sinä et enää tästä lähin vältä minua…? Lupaa se, Johanna!
Minä lupaan…
(ojentaa kätensä).
Kättä päälle! (Johanna antaa arkaillen omansa.) Minä luotan lupaukseesi… Johanna!
Kyllä Johanna vielä teihin omastuu, isäntä!… Täytyy vain osata oikein menetellä hänen kanssaan … niin kuin nyt näette.
(sisään, tyhjiä kuppeja tarjottimella).
No, minnekä koko vieras hävisi?
(menee lieden ääreen).
Tapasin tuossa Johannan … ja jäin tervehtimään. — Kun ei ota tuo piippukaan syttyäkseen! (Sytyttelee piippuaan.)
(huomaten Johannan).
Mitä peliä tämä on…! Ketä varten sinäkin olet itsesi noin hankkinut?… ja keskellä arkipäivää!
(on vetäytynyt syrjään, säikähtyneenä).
Minä vain koetin… Kreeta sanoi…
Sinä koetit, Kreeta sanoi!… On se vanhapiika taas höykähtänyt! — (Kreetalle) Pyyhkikää edes nuo kupitkin tuosta!
(alkaa pyyhkiä kuppeja).
Äskenhän te, emäntä, juuri itse lupasitte Johannalle tuon silkkipuvun…
En suinkaan minä muuten…
No, entä sitte, vaikka lupasinkin? Oliko sillä nyt niin tulinen kiire, ettei myöhemminkin vielä olisi ennättänyt! — (Selittää kahvia.) Onko tuo kahvikaan edes hyvää?
Kyllä minä kahvin takaan … pitäisi sen kelvata.
(Jaakolle).
Lähde sinä, Jaako, vaan tuonne salin puolelle… Tuon tästä heti kahvit.
(on syrjästä katsellut, lähenee Johannaa).
Etkö sinäkin, Johanna, tule sinne juttuamaan?
Mitä vielä!
Saisihan Johannakin olla mukana… (Johannalle) Etkö tule, Johanna?… kun minä oikein pyydän.
(arasti, vilkaisten äitiinsä).
E-en minä … en nyt…
Pyytämistä tuo nyt vielä kannattaa! Mitä hänestä … saman tekevää, onko siellä tai täällä… Ei häneltä kuitenkaan saa sanaa suusta. — (Kaataa kahvia.) Mene sinä vaan! Jo minä kaadan kahvit.
(viivytellen).
Etkö sinä Johanna sentään tule?
(vetäytyy arasti syrjään).
En minä…
(Jaakolle).
Anna hänen olla!… Ei maksa vaivaa! — (Johannalle) No, oletko nyt saanut itseäsi tarpeeksi näytellyksi?… Laita siitä toinen puku päällesi ja heti paikalla! — (Jaakolle) Vien tässä kahvit… No, tuletko Jaako … vai etkö? (Menee.)
(seuraa).
Saahan sitä tulla… (Katsahtaa Johannaan, menee oikealle.)
Miksi pitää kaiken ilon aina päättyä näin?… Ja että vieraankin piti tämä nähdä ja kuulla! Olin niin iloinen äsken … nyt on kaikki ohi… Että emännän taas pitikin turmella kaikki… (Vaipuu itkien penkille.)
(lohdutellen).
Älähän nyt, Johanna!… mitä sinä turhia itket? Eihän emäntä sillä sen pahempaa tarkoittanut. Älähän nyt, Johanna!… rypistät pukusikin.
(kiihtyneenä, pyyhkii silmänsä, nousee).
Minä en anna enää kauemmin jatkua tällä tavalla, minä en salli, että minua yhä vaan kohdellaan kuin järjetöntä lasta!… Saavat jo minun puolestani olla lapsenkengät loppuun kulutetut.
No, pian sinä jo siitä pääset!… Odotahan nyt, kun ensin olet päässyt edeskin … ja pian tuosta emäntäkin menee uusiin naimisiin… Kyllä sinun vuorosi sitte tulee!
(kärsimättömästi).
En jaksa enää odottaa!… Kunpa tuo juhannus jo olisi pian!… nyt heti!… tänään jo!
Oletpa sinä malttamaton!… * Vai tänään? — Tuo pukuko sinut noin saa pyörälle päästäsi?… Mene nyt heti muuttamaan, ennen kuin emäntä palaa. *
(ajatuksissaan).
Tänään on kaikki niin ihmeellistä … tämä puku … minä itse … hän tuolla … kaikki! — Kreeta! mahdoinko minä äsken näyttää kovin tuhmalta?… mutta minun oli mahdotonta ensimältä keksiä mitään järjellistä vastausta… Olin kuin huumaantunut … päässäni suhisi … poskiani poltti … oli vähällä, etten lattiaan vaipunut.
No, mitä sanot nyt?… eikö olekin mukava mies, tuo isäntä?
Niin … ajatelkaa, Kreeta!… Hän puheli minulle täydellä vakavuudella kuin aikuiselle ainakin… * Ja hän tarkoitti myös, mitä sanoi… Tunsin sen. Ajatelkaa!… Hän oli ensimäinen ihminen, joka on antanut minullekin jotain arvoa!… Minulle?… Miten kummallista!… eikö olekin? — Mahdan minä jo sentään näyttää oudosta aivan täys-ihmiseltä?… Kreeta! *
No!… Huomaatko nyt itsekin jo?… Kuka käski sinun aina pelätä ihmisiä!… niinkuin nyt viimeksi isäntääkin juuri.
(innoissaan).
Ja nyt en ymmärrä pelätä häntä enää ollenkaan! Ajatelkaa, Kreeta, hän kutsui minua Hallaan!… Hän lupasi odottaa minua…
Kyllä sinun nyt kelpaa, Johanna!… Hänestä kun tulee isäntä taloon, niin saat, mitä iki maailmassa vaan tahdot… Hän ei sinulta tule kieltämään mitään … sen minä takaan! Saat olla iloinen, että näin sattui! (Palaa askareihinsa.)
(säteillen onnea).
Niin minä olenkin! — Ja Kreeta!… minun täytyi luvata hänelle, etten enää karta häntä!… ja antaa oikein kättä päälle…
Älä nyt enää joutavia jaarittele!… mene nyt jo vaihtamaan pukua!
(ajatuksissaan, puoliksi kuiskaten).
Ja hän likisti kättäni … niin lujasti … ja katsoi minua niin pitkään … ja oudosti … että oikein vavahdin…
Lähde nyt jo siitä! — (Johanna seisoo ajatuksissaan.) Johanna!… kuuletko?…
(säpsähtää).
Kyllä … heti…
* Niinhän sinä seisot kuin näkisit näkyjä keskellä selvää päivää *. — Joudu nyt vilppaasti!… Emäntä voi tulla minä hetkenä hyvänsä … ja silloin saat uuden läksytyksen.
Johan sen sain … juuri nyt!… teiltä, Kreeta! — Ja nyt me menemme … minä ja pukuni! (Niiaa syvään Kreetalle.) Hyvästi!… näkemiin juhannukseen! (Menee.)
Voi, voi tuota tyttöä!
Aurinkoinen kesäpäivä juhannuksena. Avara maalaissali: @takaseinällä@ kaksi ikkunaa, joiden välissä peili ja laskupöytä, tuoleja molemmin puolin, kulmissa pienet ympyriäiset pöydät; @vasemmalla@ kaksi ovea, taaempi salin porstuaan, edempi tupakamariin, niiden välissä iso muuri suurine uuninpelleineen, edempänä pienempi pöytä oven pielessä, tuoli kummallakin sivulla; @oikealla@ kaksi ovea salin peräkamareihin, niiden välissä pitkä puusohva, tuoli kummallakin sivulla, edessä pöytä ja lattiaryijy, peili seinällä sohvan yläpuolella; @keskellä@ salia vierekkäin kaksi keinutuolia ryijymattoineen. Kalusto kellahtava; laesta riippuu kynttiläkruunu; lattialla suuriraitaiset karvamatot. Pitkin uunin reunaa katajanoksia, edessä hiekalla täytetty sylkylaatikko. — Näyttämö tyhjä.
(ääni vasemmalta).
Tulkaa nyt vaan, Kreeta!… tulkaa! (Sisään, vetäen Kreetaa mukanaan.)
(vastustellen).
Päästä irti, tyttö!
Nyt ei auta vastaan haraaminen … ei ollenkaan! Tulkaa nyt vaan!
Älähän nyt, Johanna!
Minä en laske teitä, e-en!… Teidän täytyy… (Vetää Kreetan etualalle ja painaa keinutuoliin istumaan.) Ja tuohon te istutte!… Kas noin.
(arastellen).
Mitenkä minä sentään… (Yrittää nousta.) Ajattele, jos nyt emäntä sattuisi tulemaan…
(painaa hänet takaisin).
Te istutte!… sanon minä. — Tänään me emme pelkää emäntiä, emmekä liioin muitakaan… Tänään me emme tyydykään tuvan nurkassa kyyköttämään… Sillä tämä päivä ei olekaan mikään tavallinen juhlapäivä.
Mitä sinä nyt… Johanna?
(jatkaa).
Sillä tänään olen minä vihdoinkin julkisesti ja lopullisesti otettu aika-ihmisten kirjoihin… Täytyyhän nyt kaiken muuttua!
Älä sinä ylöttömiä kuvittele!
Pidän vaan kiinni oikeuksistani!… Tahdon olla ja elää mukana, minä kuten muutkin. Ja jo tänään minä alotan … siirryn tuonne peräkamariin. Sen minä teen.
Siunatkoon sinua, Johanna!… Kaikkea sinulle pistääkin päähän!
No, en suinkaan minä koko ikääni teidänkään kanssanne tuolla tuvassa nuku!… On se lapsellista järkeä! — Kaikilla muillakin talontyttärillä on oma kamarinsa salin perällä … miksi ei sitte minulla?
Mutta mitä sanoo emäntä?… Oletko sitä ajatellut?… Emäntä ei tule sallimaan mitään muutoksia.
Emäntä ja emäntä!… Aina vaan pitäisi tehdä niinkuin hän määrää… Mutta minäpä en aiokaan enää alistua siihen, minä! On minulla jo siksi paljon ikää ja järkeä, että osaan minä itsekin pitää huolta itsestäni.
Älähän nyt taas hätäile, Johanna!… ehdithän sinä vielä… Odota vielä jonkun aikaa…
No, sitte minä myös saan koko ikäni odottaa! — Luuletteko te, että tästä muuten mitään lähtee, ellei itse eteensä katso. Tuolla saan minä kauniisti istua kädet ristissä tuvan nurkassa … saan kuin saankin.
Mutta kun emäntä ei tule suostumaan, … niin minkä sinä sitte voit?
Pahoitat vaan mielesi turhan takia.
Minä en kysykään lupaa!… Teen vaan kuin teen, hän saa tyytyä siihen… Sanokoon sitte, mitä sanoo. Ja kun kerran kuitenkin on alotettava, niin alan jo tänään … ei se asia viivyttelemisistä viisastu!
Kuule nyt, Johanna!… Minä varoitan sinua, älä sinä ärsytä emäntää!… Hän ei siedä vastustusta. — Jätä sinä nuo tuollaiset hankkeet siksi kunnes emäntä on ehtinyt naimisiin. Sitte saat mielin määrin tehdä niin kuin ikinä tahdot, en minä ainakaan sinua silloin kiellä.
Pyh!… Ja te luulette, että noista »naimisista» todella tulee jotakin valmista? Sitä minä en ainakaan usko.
Mikä siinä sitte olisi esteenä?… Ei kai Hallan isäntä sitä kauppaa nyt enää lahota?… Eikö vaan tulle tänäänkin taas tänne?
(jännittyneenä).
Luuletteko niin?
Tulee kuin tuleekin taas tänään … tuolla kirkollakin äsken näin isännän puheissa meidän emännän kanssa… Muhkea pari kerrankin!… Eikö vaan olekin? — Niin kääntyivät ihmiset kirkollakin katsomaan … * huomasitko sinäkin, Johanna? — (Johanna hypistelee hermostuneesti kaulaketjujaan.) No, mitä sinä siinä mykkänä seisot kuin puukuva?
(yksikantaan, liikahtamatta).
Kuuntelen vaan…
(säikähtyen).
Kuuntelet?… (Kiiruhtaa ikkunaan.) Joko ne nyt tulevat? (Avaa ikkunan.) Ja minä kun en tähtää mitään, vaikka kuinka korviani heristän… Mahdoit sinä sentään erehtyä?… aivan varmaan erehdyit. — Tuossa syreenitkin ikkunan alla lemahtavat… Mikä ihana Jumalan päivä tänään!… On kuin koko luomakunta yhtyisi hartaaseen rukoukseen ja ylistäisi Luojansa kiitosta. — ** (Sulkee ikkunan, palaa etualalle.) Oli niin juhlallista kirkossakin … ja rovasti puhui niin kauniisti rippilapsille: »Muista Herraa sinun nuoruudessasi…» (Pyyhkii silmiään.) Ja minä ajattelin sinua, Johanna… Muistin miten olen sinua katsonut pienestä pitäen, kantanut sylissäni, leikkinyt kanssasi… Voi, voi niitäkin aikoja!… Ja että sinäkin nyt olet täysi-ihminen, Johanna!… (Huokaa.) niin ne vuodet vierivät!… Nyt on sinullekin tämä elämä alkanut! (Johanna purskahtaa itkuun.) Lapsikulta!… mikä sinun on?… Sanohan toki!… Johanna? **
Minun on niin vaikeata olla … niin vaikeata… Olen niin yksin… Ei kukaan välitä minusta … ei kukaan…
(lohdutellen).
Mitä sinä turhia itket, Johanna?… enkö minäkin sinusta välitä? Johanna, lapseni!… älähän nyt!… Välitänhän minä … niinhän sinä olet kuin oma lapseni.
Niin te, Kreeta … mutta te olettekin ainoa.
Voi sinua!… Välittäähän Tapanikin … ja kyllä emäntäkin välittää omalla tavallaan.
Ei välitä … eikä ole koskaan välittänyt! Olin hänelle kiusaksi, kun olin pieni… Nyt olen taas tiellä tultuani suureksi. Se tuntuu katkeralta!
(innokkaasti).
Mitä sinä sellaisia puhelet!… Saithan juuri vanhan emäntä-vainaan kultakäädyt ja sormuksen sait … että eikö vaan emäntäkin välitä?
Antoihan emäntä … kun tapa niin vaatii…
Sinun parastasi emäntä aina tarkoittaa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä… Olet siksi vielä liian nuori ja kokematon. — Muuten … on sinullakin omat oikkusi. Aina sinä vastustat emäntää. Olisit nytkin saanut ajaa yhdessä emännän kanssa kirkolle tänään… Onko tuokin nyt soveliasta, että sinä yhä vielä kuljet yhdessä tällaisten vanhain kanssa kuin minä ja Tapani?… Saisit jo viimeinkin tottua siihen, ettet enää ole mikään lapsi.
Sitähän samaa minä tässä olen koettanut teille selvitellä… Mutta siitä te, Kreeta, ette ole ollut tietävinänne.
** Älä siinä viisastele! ** — Mutta ihme ja kumma, ettei emäntää jo kuulu kotiin… (Tähystelee ikkunassa.) On varmaan pistäytynyt kirkkokahville jonnekin. * — Se minua vaan ihmetyttää, ettei aiemmin ole pistetty kuulutuksiin — nyt juhannukseksi jo viimeistäänkin — ei ole kihloja käyty ostamassa, eikä muutakaan… Mitä siinä nyt enää pitkittämistä? Talo kummallakin valmiina odottamassa … ja ikäihmisiä molemmat.
(tiukasti).
Ei Jaako vielä mikään vanha ole.
Emäntää minä tarkoitinkin… Mutta saadaanpa nähdä, kumpi talo tästä kylmille jätetään..? Sillä ei suinkaan meidän emäntä Sillankorvasta luovu!.. (Kolinaa ulkoa) Herra jesta!… nyt ne tulevat! (Kiiruhtaa ikkunaan.)
(juoksee katsomaan, jännittyneenä).
Tuleeko hän?…
(ikkunassa).
Siunaa ja varjele! Se se vasta on ajoa!… Täyttä kyytiä tallin oven eteen ja hevonen aivan yltänään vaahdossa… Yksinkö emäntä tulikin?… Vaan eipä!… (Kolinaa) Siinä Hallan nuori isäntä jälessä.
(tarttuen Kreetaa käsivarteen).
Kreeta!… hän tuli sittenkin!
* Ja hevonen likomärkänä!… Kunpa ei vaan olisi kilpaa ajettu?… Pahalta näyttää. * — Tule nyt Johanna nopeasti ennen kuin ehtivät sisään!… Ettei vaan olisi kahvikin jäähtynyt!
(päättävästi).
Minä jään tänne.
Mitä tekoa sinulla täällä?… Et ole muuta kuin haitaksi vaan! (Hätäillen) Jo tulevat!… Älä siinä enää viivyttele! (Ääniä ulkoa) Täytyy mennä, että edes kirkkokahvit saavat. (Menee.)
(kuuntelee jännittyneenä).
Nyt tulevat!… Minua niin peloittaa… (Juoksee oikealle kamarin ovelle.) Ei!… minähän lupasin hänelle … parempi sentään odottaa täällä salin puolella… En rohkenisi sitte enää tulla sisään (Asettuu muurin varjoon.) Kuinka sydämeni lyö … minua niin peloittaa… (Äkkiä päättävästi.) Mutta nyt minun on alettava! nyt tai ei koskaan.
(silkkipuvussa, suuri silkkihuivi hartioilla, pienempi päässä; sormuksia molemmissa käsissä, rannerengas ja riippuvat korvarenkaat, suuri kultainen rintasolki, paksut pitkät kultakäädyt kolmeen kertaan kaulan ympäri sekä ohuemmat pitkät kultaiset kellonperät. Ääni porstuasta, sitte sisään Jaakon kanssa).
Sen minä jo edeltä arvasin, ettei sinun oriisi meidän Punille vertoja vedä. Jälelle jäi kuin jäikin!
Kylläpä sinä hevosen kulkemaan saat.
(pysyttelee taustalla, ei huomaa Johannaa, riisuu huivejaan).
Kyllä hevonen aina tuntee, kuka ohjaksissa istuu…
(hajamielisesti).
Niin, siinä sitä miestä kysytään.
(nauraen).
Eipä taida aina mies riittääkään, … koska akkaväki voiton vie.
Ei, jumaliste, mies saa laskea ohjaksia käsistään!… Hukka hänet silloin perii.
Se perii, joka voittaa. — Kyllä tuollainen ajo sentään tekee hyvää! — (Jaakolle.) Sainpa vaan sinut tulemaan mukana tänne … sain kuin sainkin!… vaikka niin yritit vastaan pistää.
(on huomannut Johannan).
Ei olisi tänään oikein sopinut…
Ei asia nyt enää kaunistelemisista parane!… Ei maksa vaivaa koettaakaan. — Istu nyt tuonne keinumaan, menen katsomaan jotain suun avaukseksi. (Menee.)
(lähenee Johannaa, ojentaa kätensä).
Johanna!… hyvää päivää.
(arasti).
Hyvää päivää…
En saanut sinulle edes hyvää päivää sanotuksi kirkolla… Näin sinut kyllä vilaukselta, mutta sitte katositkin ihmisvilinään. Jäin sinua odottamaan … arvelin, että olisit tullut äitisi kanssa yhdessä.
(hymyilee ujosti).
Minä tulinkin Kreetan ja Tapanin kanssa.
Niin äitisikin sitte minulle kertoi, kun ihmettelin, ettei sinua kuulunut.
Minä käynkin aina kirkossa heidän kanssaan.
(hymyillen).
He taitavatkin käydä siellä useammin?
(hymyilee).
Niinpä käyvät.
(keventyneenä).
Sitä minäkin arvelin! — Kuule Johanna, ethän ole suuttunut minulle siitä, että tulin tänään tänne?
En … kuinka minä siitä…?
En olisi tahtonut tulla tänään tänne… En olisi tahtonut häiritä sinua millään… Sinun mielesi kun tänään on kääntynyt niin kokonaan toisiin asioihin. — Olin toivonut tapaavani sinut kirkolla … ja sitte kun en tavannutkaan ja kun äitisikin vaatimalla vaati minua tulemaan tänne … niin lähdin sentään… Tahdoin taas nähdä sinut … tahdoin puhua kanssasi…
(ääni vasemmalta).
Tehkää vaan! — Saa … saa kyllä.
(sävähtää).
Emäntä tulee! (Painaa käsillä poskiaan.)
(pyytäen).
Johanna!… älä mene!… muista lupaustasi!
(hätääntyneenä).
Ei!… ei nyt… (Kiireesti oikealle.)
(sisään, tarjottimella kaksi viinilasia, tarjoo Jaakolle).
Kilistetäänpä tässä nyt tervetuliaisiksi.
(reippaasti).
Johannan kanssahan tänään oikeastaan pitäisi kilistää … ja toivottaa onnea.
Mitä turhia!… Ties', missä koko tyttö onkaan! Luuletko sinä, että saisit hänet tänne tulemaan näkyville?… Ei kannata koettaa!… Niin on ujo ja ihmisiä karttava tuo tyttö.
Ei hän minusta niin kovin ujo ole … hiukan arka vain. — Äsken minä juuri tervehdin häntä täällä.
Johannaako…? Ja sitte hän juoksi kiiruimman kaupalla matkoihinsa! (Nauraa.) Arvasinhan tuon.
Ei niinkään! Tuonne hän meni kamariin… Menen kutsumaan hänet tänne. (Menee ovelle.)
Älä turhia!… ei hän kuitenkaan tule!
(Johannalle).
Johanna … etkö tule tänne … tänne saliin? (Johanna tulee päättäväisesti.)
No, mihinkä minä nyt ristin vedän!
(tarttuu lasiinsa).
Johanna … tämän juon minä sinun onneksesi… Olkoon elämäsi kirkas ja valoisa … niin kuin tämä suvinen päivä… Onnea sinulle, Johanna!
(liikutettuna).
Kiitos… (Ojentaa kätensä.)
Lapsellisuuksia!… Eihän tuosta nyt kannata niin suurta kohua pitää. — Tähän minä nyt jäin yksin laseineni… (Johannalle) Mene, Johanna, ja täytä Jaakon lasi!
Riittäähän tämä. (Johanna epäröi.)
(Johannalle).
Tee kuin käskin! Tuo Jaakolle toinen lasi! (Johanna vasemmalle. — Jaakolle) Ei nyt mitään kursailua! sanon minä. Sillankorvassa tarjotaan ja Sillankorvassa maistetaan!… muu ei auta.
(leikillä).
Niinkö on talossa kova kuri?
Minne sitä ilman kuria pääsisi? Alas mäkeä luisuisivat talon asiat! Se on kuultu ja nähty maailman sivu: joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee. (Johanna sisään, tarjoo Jaakolle.)
Kiitos vaivasta, Johanna! (Johanna laskee tarjottimen sivupöydälle, jää saliin.)
Maistetaan nyt!… Terve tuloa taloon!… (Tarkoittavasti) Ja oikein paljon onnea mukana…
Onnea sinulle samoin! (Kilistävät.)
(odottaen).
Ja mitä muuta…?
Siinähän sitä jo onkin kaikkea, mitä ihminen saattaa toivoa.
Tietysti … kun se toivotus lähtee oikein sydämestä. — Mutta istuhan tuohon keinumaan … siinä sujuu juttukin helpommin. (Istuutuvat kumpikin keinutuoliin.) Kas niin! — (Huomaa Johannan.) Mitä sinä odotat?
(pelästyen).
En mitään… (Aikoo mennä, mutta pysähtyykin päättävästi. Syrjään)
Minä jään sittenkin vaan!
(Johannalle).
No!… mitä nyt?…. Vie tuo tarjotinkin pois tuosta. (Johanna menee vasemmalle.) — (Jaakolle maireasti.) No niin!… Mitä uutta sinne Hallaan kuuluu?
(on seurannut silmillään Johannaa, hajamielisesti).
Mitäkö kuuluu?… Eihän sinne mitään erikoista kuulu.
(tarkoittavasti).
Eikö kuulu?… Vai ei sinne Hallaan mitään kuulu? (Johanna sisään, istuutuu syrjään, kuuntelee jännittyneenä.)
(kuivasti).
Kaikki on siellä ennallaan.
(verkkaan).
Vai ennallaan…? Viimeksi sinä … muistaakseni, valittelit, miten kaikki siellä vielä oli niin puolinaista ja…
(keskeyttäen).
Eihän kukaan taloaan koskaan valmiiksi saa.
(tarkoittavasti).
Sinä puhuitkin … ellen sattunut väärin käsittämään … jostain aivan erikoisesta puutteesta…
(lyhyesti).
Mikä ei tuntunut olevan sinun autettavissasi.
Kukapa tietää…? (Hymähtäen) Mutta sinulla onkin kaikenlaisia päähänpistoja … aivan mahdottomia!
(päättävästi).
Ei minun kannaltani.
(nauraa).
Kovin sinä oletkin nurjalla päällä tänään … oikea jurottaja! En minä suotta riitaa haasta! — No?… mitenkä talonpito oikein sujuu … noin poikamieheltä? Osaatko sinä sitä emännän puolta silmällä pitää?
(jurosti).
Eihän mies niistä asioista paljoakaan ymmärrä.
(nauraen).
No, se on tiettyä!… Ei toden totta ne miehet sellaisesta ymmärrä yhtään mitään … ei niin tippaakaan! Kyllä vaan akkaväki paremmin pystyy miesten töihin. Sen minä sanon.
Mahtaako niinkään?
Epäiletkö?… No, kyllä minä näytän sen toteen. Katsopa vaan tätä Sillankorvaa!… Tässä on talo pysynyt pystyssä toistakymmentä vuotta yksinomaan vaan akkaväen voimalla ja tarmolla … vaikka sen itse sanonkin.
Tietäähän tuon sanomattakin! Onhan Sillankorvan Mailiisa tuttu kautta monen pitäjän.
(hyvillään).
Jo sinä pistät kehumiseksi…
(jatkaa).
Ja ihmekö tuo … kun on ollut valta käskeä ja tehdä, kuten on haluttanut. Toista on isä-ukon käskynalaisena elellä.
No, onhan sinullakin nyt jo … oma tupa, oma lupa.
Niin on … mutta vasta syksystä asti. Ja kyllä oli jo aikakin … vihdoin viimeinkin! Sillä kun mies kerta on päässyt tähän ikään, ei tyydykään enää isäukon selän takana nuhjustelemaan … ei totta vie tyydykään!
Onhan se toisaalta taas vapaata ja vaivatonta elämää ilman huolta ja vastusta.
(innokkaasti).
Tyhjää olemista se on! tarkoituksetonta vetelehtimistä ja joutavaa ajankulutusta vaan … ei mitään muuta. — (Suoristautuen) Ei!… jotain omaa ihmisellä olla pitää!… joku työ, jolle voi omistautua … oma koti ja perhe, jonka eteen uurastaa ja tekee työtä… Silloin vasta on elämällä joku tarkoitus ja päämäärä … (Verkkaan, puoliksi itsekseen) jos sen sitte joskus saavuttaa…
(matalaan).
Etkö ole varma asiastasi?… Vieläkö sinä etsit…?
(hillitysti).
En etsi enää … vaan kaipaan … ja odotan…
(kurkottautuu eteenpäin, puoliksi kuiskaten).
Toivon … ettei sinun enää tarvitsisi kauan odottaa…
(katsoo Johannaan).
Niin minäkin! (Jännittynyt vaitiolo.)
(sisään kiirehtien).
Tuolla Savelan isäntä äsken ajoi taloon.
Joko taas!
Menenkö vastaan … ja sanon, ettei emäntä ole vielä tullut kotiin kirkosta?
Ei kannata kieltää! Ei Savelaa niin helposti nenästä vedetä. Sillä on hyvä vainu. — (Kreetalle) Antakaa te hänen tulla vaan.
Arvelin vaan … että sattuisi sopimattomaan aikaan… (Menee.)
On sillä miehellä inttiä ja sisua!… ei ole entisistä milläänkään!
Saadaanpa nähdä, miten tuo itsensä tällä kertaa taas selvittää.
Käykö Savela sitte useinkin talossa?
Minusta tarpeettoman usein … ja aivan suotta! Olen sille kerran toisensa jälkeen sanonut, ettei se kauppa kannata! Mutta ei ota tuo vähistä välittääkseen … vaikka viimeksi juuri tuli puolimiten ulosajetuksi…
(sisään).
Hyvää päivää taloon.
Päivää, päivää!
(kättelee).
Hyvää juhannusta ja terveiset kirkosta…
Vai kirkosta?… Oletteko tekin tullut jumaliseksi, Savela?… Sitäpä en olisi uskonut.
Täytyy seurata aikaansa, emäntä!… (Tervehtii Johannaa.) Täytyy seurata aikaansa… Aika rientää ohitsemme, emäntä!… Aika rientää…
Tarttukaa kiinni, Savela!… paljon olette jo ehtinyt … enemmän voitte vielä ehtiä! — (Johannalle) Tuo Savelalle viiniä! (Johanna menee.)
(nyökäyttää päätään merkitsevästi Johannan jälkeen).
Aika rientää … aika rientää, emäntä!… Ei saa tuhlata hetkeäkään!
(kärsimättömästi).
Jättäkää jo tuo!… se on sitä vanhaa virttä.
(pitkään)
Vanhaako?… Erehdytte, emäntä!… Uusi on nuotti, vaikka ette vielä tunne sanoja. (Johanna sisään, tarjoaa Savelalle.)
Antakaa sitte kuulua!
(tarkastelee Johannaa).
Sinäpä vasta olet tullut soreaksi, Johanna! Niin minä mykistyin, kun sinut kirkossa näin… Siinä on tyttöä, siinä!… Ihan vesi kielelle valahtaa…
(syrjään).
Mitä metkuja sillä taas on mielessä?
(ujona, nauruaan pidätellen).
Sopii ottaa nyt, Savela!… Ei saa hullutella.
No piru vie, hulluttelenko minä?… Sanokaa! (Tarttuu Jaakoa käsivarteen, vetäen lähemmäksi.) Sano sinä, Hallan poika, hulluttelenko minä?… Katso nyt tuota tyttöä ja sano, hulluttelenko!… mitä?
(lyhyesti).
Ei sellainen puhe ole tässä paikallaan.
(vakavasti).
Savela, ottakaa nyt!… Muuten lasken tuonne pöydälle.
(ottaa lasin).
Suuri kiitos, tyttöseni! (Maistaa, tunnustelee kielellään, maiskauttelee.) Ohoh!… onpa se juukelin hyvää!… En sano muuta… Ah! vielä tuo suussa mujottaa! — Herran enkeleitä meistä varmaankin tulisi, jos tällaisella iloliemellä joka päivä kurkkunsa viruttaisi… Ei silloin enää maailmassa pahat kielet palpattelisi!
Ja te, Savela, olisitte puhdas ja viaton kuin äsken syntynyt lapsi … sillä ettehän te vähään tyytyisi!
(kohottaa tyhjää lasiaan).
Kuule Johanna!… tuo minulle lasi lisää … että pääsen vielä enemmän siihen puhtauden ja viattomuuden makuun.
(nauraen).
Sitä te tosiaan kaipaattekin! — (Johannalle) Tuo Savelalle lisää.
Kyllä tuon. (Menee.)
(Mailiisalle salavihkaa).
Siinä taisi äsken olla arka paikka…? (nyökäyttää päätään Jaakoon, merkitsevästi) vai kuinka?
On teillä teidän elkeenne! — No, mitä teillä tänään oikeastaan on korvan takana?
Annan teille hyvän neuvon, joka ei maksa mitään.
Maksaako edes vaivan kuunnella?
(sisään, tarjoo Savelalle).
Tässä olisi lisää teille, Savela … sopii ottaa!
(Johannalle).
Kas, kas vaan! Pianpa sinä jouduitkin!… Näppärä emäntä sinusta tulee … niin helkkarin näppärä! (Johanna menee ikkunan luo, katselee ulos.) — Onneksenne, emäntä!… ja hyvän neuvoni menestykseksi! (Juo, laskee lasinsa pöydälle.)
(oikaisten).
Niin … ja halvan! muistakaa se! Miten kuuluu tuo hyvä ja halpa neuvo?
(varjostaen kädellään, puoliksi kuiskaten).
Menkää naimisiin, emäntä!… mitä pikemmin, sen parempi.
(nauraen).
Siinäkö kaikki?… No, ei teidän totta tosiaan sitä varten olisi kannattanut taloon vaivaantua… Pitäisi teidän se jo vanhastaankin tietää. (Jaako menee Johannan luo, puhelee silloin tällöin, Johanna vastailee ujosti.)
(hymyilee viekkaasti).
Erehdytte, emäntä!… (Torjuen) En ollenkaan ajatellut itseäni… Olen vaatimaton, en kurota niin korkealle … tyydyn vähempään… Tarkoitin ainoastaan teidän parastanne, emäntä.
(huvitettuna).
Minunko parastani…? Miten vaatimaton te tänään olettekaan, Savela! Ja minä kun olen luullut, että te… E-ei! minun täytyy todellakin muuttaa ajatustani teistä … ja jo tänä päivänä!
(varoittaen).
Älkää kiirehtikö!… Voisitte vielä katua jälestäpäin… Totelkaa neuvoani, ennen kuin se on liian myöhäistä!… (Kohottaa sormensa.) Varokaa, emäntä!… jos nuorempi viedään ennen vanhempaa … varokaa!
Johannako!… ja ennen minua…? (Nauraa.) Oletteko hullu! (Jaako menee toiseen ikkunaan, katsoo milloin ulos, milloin Johannaan.)
Naurakaa te vaan, … mutta viimeinen nauru on aina makein.
(yhä nauraen).
Vai Johanna!… ja kuka hänet sitte ottaisi…? tekö ehkä?
(vakavasti).
Niin minä. Ellei joku toinen ehdi väliin.
(yllätettynä).
Tekö…?! jo te olette pähkähullu!… Tekö?… (Nauraa rattoisasti herkeämättä.) ja Johanna! — (Äkkiä vakavasti.) Mitä koiruutta tuo taas on olevinaan?… Tämä menee jo liian pitkälle! Pilallakin on rajansa.
Enhän minä pilallani… Tarkoitin täyttä totta.
Tarkoititteko todellakin…?
No, tietysti!… Tulin tänne pyytämään Johannaa.
(lyö käsiään yhteen).
Voi tätä matoista maailmaa! — Jo te olette kadottanut järkenne!
(torjuen).
En, en suinkaan!… Olen vain muuttanut mieltä.
(puoliksi itsekseen).
Siinä oli sittenkin koira kuopattuna…
Antakaa Johanna minulle, emäntä!… Hän pääsee hyvään oloon … suuren talon emännäksi.
(ivallisesti).
No, sitä vartenko Savelaan nyt uutta asuinripiäkin rakennetaan?
Ei ole sitte moittimisen varaa … ei tarvitse Savelassa sitte enää savikopeissa asua…!
Vai niin?… No, onneksi olkoon! — Että Johannaa te…! Mutta tehän sopisitte melkeinpä isoisäksi hänelle!… Ja lapsihan tuo vielä on … mitä hänestä naimisiin!
En tahdo kiirehtiä… Voinhan odottaa siksi, että te, emäntä, itse ensin olette viettänyt häitä. Senpä tähden tulinkin puhumaan asiasta suoraan teille.
Parasta on, kun heitätte mielestänne nuo tuollaiset tuumat. Ei niistä mitään synny! Ei Johanna sellaisia asioita vielä ajattelekaan.
Älkää olko siitä niin varma!… Antakaa, kun ensin saan puhua hänen kanssaan.
(nopeasti).
Ei nyt!… (Korjaten) Ei vielä ainakaan. Sitä minä en salli, en missään tapauksessa!
Niin, niin … ymmärtäähän tuon!… Mutta sitte myöhemmin?
Hän vaan tulee nauramaan teille vasten naamaa.
Hän tulee ajattelemaan asiaa … jos hän on järkevä tyttö. — (Itsetiedolla) Ei sellaista oloa joka hetki tarjolla ole!
Ei, ei!… eipä tietenkään. — Tehkää muuten kuten tahdotte! mutta ei sanaakaan Johannalle nyt! Muistakaa se!… sillä silloin (Pyyhkäisee kädellään.) katkaisen minä heti kaikki tuumat!… ymmärrättekö?
(alistuvasti).
Saahan sitä odottaa … eihän Johannallakaan vielä ikää liiaksi ole, että tuo odotuksesta pahenisi.
(Johannalle).
Johanna! Siellä sinäkin vaan seisot. Olisi sinun pitänyt ymmärtää edes vieraille kahviakin tuoda.
(Johannalle).
Johanna, odota vähän! Kuule sinä tyttö … kummanko ennemmin valitset: (Osoittaa käsillään.) pivon täydeltä … näin, vai tyhjää kuivalta? (Pyyhkäsee kädellään.)
Joko te taas!
Sano, sano suoraani … kummanko otat?
No!… pivon täydeltä sitte.
(voitonriemuisena).
Sen minä arvasin!… (Vilkaisee Mailiisaan.) Arvasin kuin arvasinkin! (Johannalle) Sinä olet järkevä tyttö … tiesinhän sen.
Mutta mitä te sillä oikeastaan tarkoitatte?
Älä siinä turhia kysele! Joudu tuomaan kahvia!
Ei, ei vielä! (Asettuu Johannan eteen, katselee häntä.) Kuule nyt, Johanna! Sinä olet … järkevä tyttö! Ajattele nyt asiaa siksi kunnes taas palaan … ja koeta arvata… (Nipistää Johannaa leuasta.) Sinä et ole niinkään tuhma … koeta arvata!
(väistää hämillään).
Liian vaikeata … en minä osaa…
Koeta, koeta!… hyvästi nyt! (Kättelee Johannaa.) … Kysyn sitte ensi kerralla. — (Mailiisalle, ojentaen kätensä) Hyvästi taas täksi kertaa!… ja muistakaa neuvoni!
Kovinpa kiireelliseksi te, Savela, olettekin tullut! Hetihän tässä jo tulee kahvikin, odottakaahan nyt vähäisen!
Minä teidän kahvistanne viis'!… se karaa vatsaan. Juon tuosta lasini tyhjiin. (Juo.) Ah!… tämä vasta poikaa on! — (Jaakolle, kättelee) Hyvästi, Hallan poika! pitää takoa!… niin kauan kuin rauta on kuuma…
Mitä te sillä tarkoitatte?
(vilkauttaa silmää, yskiskelee merkitsevästi, menee ovelle; kääntyy vielä, Mailiisalle).
Olin vähällä unohtaa sanoa, että minulla nyt onkin sellainen tamma, joka pystyy vetämään vertoja vaikka teidän Punille.
Se on valhe, se!
Tulkaa katsomaan, ellette muuten usko! Hevonen on … ja hyvä! Ostin sen tuonaan markkinoilta. On sillä näköä, jos on kokoakin… Vie se Punista voiton.
Sen minä tahtoisin nähdä!… Vai voiton Punista? sellainen markkinakoni!
Kunpa ei vaan olisi pattia koivessa!
Markkinakoniko?… Ei niinkään! — Tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan niin saatte nähdä.
Mennään vaan! — (Ovessa, kääntyy) Etkö sinäkin, Jaako, tule mukaan? (Savela menee.)
En välitä hänen hevosistaan.
(Johannalle).
Toimita sinä sillä aikaa kahvit! (Menee.)
(Johannalle).
Johanna, älä mene!… En tiedä, saanko enää tänään puhella kanssasi … näin kahden.
(arasti).
Mutta kyllä vaan minun täytyy…
Odota, Johanna, vähäsen vaan … saat sitte mennä. (Tarttuu Johannan käteen.) Johanna … sinä tiedät, miksi tänään tulin tänne…? — Sinä tiedät sen?
(ujosti).
Tiedän…
En aikonut vielä tänään puhua sinulle … mutta minä en voi lähteä täältä ennen kuin minulla on jokin varmuus sinusta … siitä, miten sinä ajattelet ja tunnet… En voi jättää sitä enää tuonnemmaksi! Se tekisi oloni yhtä puolinaiseksi ja epämääräiseksi kuin mitä se nyt viime viikkoina on ollut. — (Liikutettuna) Johanna … voitko…? tahdotko tulla minulle?… vaimokseni, Johanna…?
(katsoo liikutettuna ylös).
Minä tahdon…
Uskallatko sinä uskoa itsesi minulle … koko elämäksesi, Johanna…?
(ojentaa molemmat kätensä, vakuutuksella).
Uskallan … sillä minä luotan sinuun, Jaako.
(sydämellisesti).
Johanna!… Jumala suokoon, että ansaitsisin sinun luottamuksesi.
(herkästi).
Jaako…
Johanna!… Tiedätkö mikä riemu valtaa mieleni! Johanna, rakkaani!… Tahtoisin viedä sinut mukanani nyt heti, kotiini Hallaan! — Sillä tulethan sinä sinne?… Hallaan, Johanna?
Tulenhan minä … (Ujosti hymyillen) jos sinä vaan tahdot…
Minäkö tahdon?… Tahdonhan minä, sitä juuri tahdonkin, tyttöseni! — Ja sinä opit pitämään Hallaa kotinasi…? tulet sinne mukautumaan…?
Kyllä varmaankin!
(kietoo kätensä suojelevasti Johannan ympärille).
Johanna, … sinä minun omani … miten armas sinä olet! — Tule, Johanna!… Käykäämme tuonne (Osoittaa) pitkin laineilevaa niityn viertä … tuonne koivujen siimekseen! Siellä istumme nuorelle nurmikolle ja kerromme toinen toisillemme itsestämme ja elämästämme … suunnittelemme tulevaa, yhteistä elämäämme omassa kodissa, Hallassa… Tule, Johanna … sinne, missä luonto yhtyy oman rintamme riemuun … tule!
(vastustaen).
Ei, ei.. Jaako, ei!… Joku saattaisi nähdä!
Antaa heidän nähdä!… Mitä me muista! Me kaksi, me riitämme toisillemme. Tule nyt vaan! Täällä sisällä tuntuu liian ahtaalta.
Jaako … älä! Laske minut!… Minä en uskalla, en!
Pelkäätkö sinä? Ei sinun tarvitse huolehtia! Kyllä minä ne asiat selvitän… Jo tänään pyydän minä sinua äidiltäsi.
(sävähtää).
Ei, ei!… Se ei saa tapahtua, ei saa! Ei millään muotoa.
(rauhoittaen).
Johanna, tyynny! — (Vakavasti) Kuule nyt, Johanna, mitä sanon: Sinun täytyy luottaa minuun, Johanna … täydellisesti!… Ja minä selvitän kaikki, ettei satu mitään väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä … ymmärrätkö?
(rukoilevasti).
Jaako … ei vielä … ei nyt … ei tänään vielä…
Minun täytyy, … Johanna.
Jaako … minä rukoilen sinua … ei tänään vielä. Katso, tämä kaikki tuli minulle niin äkkiä … niin odottamatta. Ja nyt minä tahtoisin saada rauhassa, häiriintymättä muistella tätä päivää…
(hellästi).
Oma, pieni kultani…
(pyytäen).
Jaako … odota vielä jonkun aikaa…
(hellästi).
Minä odotan … koska niin tahdot. — Mutta kuule, Johanna! Älä anna minun kauan odottaa…! Minä tulen kaipaamaan sinua paljon… Minä tarvitsen sinua … taloni odottaa emäntää … minä odotan sinua, Johanna!