Title: Sillankorvan emäntä
Author: Hilja Kilpi
Release date: March 1, 2005 [eBook #15217]
Most recently updated: December 14, 2020
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/15217
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.
Hilja Kilpi
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915
Esittämislupa pyydettävä.
(Seuranäyttämöt lunastavat esittämisoikeuden lähettämällä kustantajalle 10 mk. sekä sitoumuksen vähintäin 4 kpl. ostamisesta.)
MAILIISA, Sillankorvan emäntä, 36-vuotias.
JOHANNA, hänen tyttärensä, 18-vuotias.
KREETA, vanha palvelija } Sillankorvassa
TAPANI, vanha vouti }
JAAKO, Hallan isäntä.
SAVELA, talollinen, leskimies.
Tapahtuu Sillankorvan talossa. Ensi näytös — keväällä toukokuussa; toinen ja kolmas — juhannuksena ja sen jälkeisenä päivänä; neljäs näytös — syksyllä lokakuussa.
* Lyhennysmerkki seuranäytelmänä esitettäessä.
** Lyhennys kaikissa näyttämö-esityksissä.
Kevätpäivä toukokuussa. Sillankorvan talo sijaitsee mäellä (ohikulkijoita ei näy), alla viljava lakeus, luhdin sivu näkyy kappale metsänrantaa ja taivasta. Talon avara tupa: @takaseinällä@ kaksi ikkunaa, niiden välissä avoin astiahylly, alla kannelliset, istuttavat puulaatikot, vasemmalla nurkassa suuri leivinuuni takkoineen, uunin kupeella penkki, oikealla leveä kaappisänky astiakaapin takana; keskellä @vasemmalla@ ovi tuvan porstuaan, oven pielessä pienempi seinäkaappi, edempänä kangaspuut; @oikealla@ kaksi ovea, toinen salin porstuaan, toinen tupakamariin, niiden välissä pitkä ruokapöytä penkkeineen ja seinällä hylly raamattua ja virsikirjoja varten, edempänä kaappikello, taampana sängyn vieressä vaatekirstu; etualalla leveä, kahden istuttava keinutuoli. Seinät salvetuista hirsistä; lakea kannattaa kaksi tukevaa syömäripuuta, joista ohuemmat leipäorret riippuvat; ulko-oven päällä poikittaiset päreorret. Laesta riippuu olkikruunu.
(Kreeta askartelee lieden ääressä.)
(sisään hetken perästä).
Kosimishommissako tuo Savelan Eetu tänne taas pyörähti, kun ruuna tuolla tallin seinämällä seisoo? Eikö ole mielestään saanut jo kylliksi monia rukkasia meidän Mailiisalta, kun mieli vaan uusia himoitsee? (Istuutuu penkille pöydän ääreen.)
(kaataa kahvia ja tarjoo).
Porsaita tuo tällä kertaa sanoi tulleensa noutamaan … että saisi kerran oikein taattua lajia. Mutta eikö vaan tehnyt tikusta asiaa!
(naurahtaa).
Vai porsaita! Kunpa nyt saisi talosta sellaiset helluntaiporsaat läksijäisiksi, että ne toistenkin vielä muistaisi.
(yhtyen).
Jospa meidän emäntä hänet kerrankin rökittäisi!… niinkuin usein on uhannut. On tuo Savela niin jumalaton puheessaankin, että oikein kauhistuu.
Sellaista se!… kun rengistä isäntämies paisuu … ei tiedä enää päätä, ei määrää … luulee itsensä jo toisten talollisten veroiseksi … odottaa vaan, että onni hänet vielä potkasee Sillankorvankin isännäksi, kuten aiemmin Savelan.
No, hänestä nyt ei ainakaan Sillankorvan isäntää tehdä, kun toisia parempiakin on yltäkyllin tarjolla … on niissä muissakin jo valitsemisen varaa! — (Lähenee Tapania salaperäisen näköisenä.) Vaikka kyllä minä tiedän, kenenkä heistä emäntä ottaa…
(kääntyy uteliaana).
No, kenenkä sitte?
(reippaasti sisään oikealta).
Kas vaan! Täällä se vanha pari taas kuhertelee! — No, joko nyt helluntaina vihdoinkin pudotetaan saarnatuolista?… vai kuinka!
Voi, voi teitä, emäntä! Mitä te taas!
Itsestään hyvä ihminen asian arvaa!… Kunpa vaan et taittaisi omaa jalkaasi, sinä!
Niin juuri! Te, emäntä, tässä olettekin pahimmassa vaarassa.
(osoittaa).
No, tuolta tuolla minä ainakin pidän varani. (Harmistuneena.) Tuli sekin taas tähän suutaan soittamaan, nyt istuu kiinni kuin takkiainen … en pääse hänestä enää millään.
Kyllä tuo mies minua niin sapettaa!… Potkun tarvitsisi ulos talosta!
(vilkkaasti).
No, kyllä minä tiedän! (Hätäillen, puoliksi kuiskaten.) Joutuun nyt, Tapani! Taluttakaa te Savelan hevonen tuohon kuistin eteen! huutakaa mennessänne tytöille sinne navetan puoleen, että laittavat sen porsaskorin kärryille!… ja niin on kaikki valmiina, ettei muuta kuin … mars vaan!
(nauraen).
Osaattepa te, emäntä!
(hieroo hyvillään käsiään).
No, sellaisen palveluksen minäkin sille miehelle teen!… vaikk'en muuten hänen renkinään mieli olla. (Savela sisään oikealta.) Siinä paha, missä puhutaan! (Aikoo lähteä.)
Heh, heh… Tapani! hyvää päivää! Minnekä sinulle niin kiire tuli?… odotahan toki!
(selin Savelaan, yli olkansa).
Isäntiä tässä vaan pitäisi palvella…
(lähestyy).
Alan jo melkein unohtaa naamataulusikin, kun sinut niin harvoin näkee siltä taholta. — Vai pitäisi sinun isäntiä palvella… (Taputtaa Tapania olkapäälle.) Siinä sinä teet oikein, aivan oikein.
(kääntyy äkkiä).
Älä pöyhistele siinä! taikka sinulle tulee liukas lähtö.
Mitä te suotta Tapania härnäilette!
(Tapania kiusoitellen, muille).
Nähkääs … tuo mies ei jaksa sulattaa sitä, että minusta on tullut isäntämies ja talollinen.
Et näy itse sitä vielä sulattaneen, sinä! Renki sinä olet ollut ja renkinä sinä myös pysyt!… ole sitte muuta olevinasi, mitä olet.
(hyvillään).
On siinä Tapanissa miestä vielä!
(ärsytellen).
Kismittääkö sinua, että olen päässyt eteenpäin maailmassa? häh … että nyt olen rikas mies? mitä … että kuulun paikkakunnan suurimpiin ja parhaimpiin talollisiin?
Ohoh sitä koppavuutta! Ei sitä niin vaan aitojen yli hypitä!… ei sitä niin vaan unohdeta sukua ja syntyperää.
(pitkään, venytellen).
Vai sukua … ja syntyperää… No, äiti meillä kaikilla ainakin on tunnettu … isästä saattaa toisinaan olla hiukan epäilystä … se on totta! Mutta mitä sukuun tulee, niin emmekö me kaikki ole sukua toisillemme?… koska meillä kaikilla kerran on yhteiset esivanhemmat ja kaikkihan me olemme veljiä ja sisaria uskossa … jos raamatun sana paikkansa pitää.
Voi teitä jumalatonta, kun pilkkaatte Jumalan sanaa.
(asettuu Savelan eteen, kiivaasti).
Tiedä sinä Savelan Eetu ja isäntä!… vaikka sinä olisit rikkiviisas ja vaikka sinulla olisi kymmenen sellaista taloa kuin Savela, niin et sinä silti iki maailmassa pääse näitten vanhojen kantasukujen rinnalle! Pysy sinä vaan omassa nahassasi: Savelan Eetuna sinä elät! ja Savelan Eetuna sinä myös kuolet!… Tiedä se! (Menee nopeasti ulos.)
(huutaa Tapanin jälkeen).
Varo vaan, ettei sappesi puhkea!
Niin juuri!… suutari pysyköön lestissänsä!
(laskien sormillaan).
No! lasketaanpa kerrankin!… Jos minulla on lesti ja osaan sitä käyttää, niin olen suutari!…. No! jos minulla on talo, kuten nyt Savela, niin olen tietysti talollinen!… Jos nyt ostan siihen naapuritalon lisäksi — kuten tässä viime syksynä juuri tein — niin on kai minusta silloin tullut suuri talollinen?… Vai mitä, emäntä?
Suuri…? (Pilkallisesti.) Niin … aivan uskomattoman suuri.
(jatkaa).
No sitä minäkin!… Ja jos minulla sitäpaitsi vielä sattuu olemaan (lyö kädellä laskuaan) sievoinen summa rahaa lisäksi!… niin enkö silloin ole — niinkuin sanotaan — rikas mies? häh!
Olette … olette kai!
(jatkaa).
Ja ihme ja kumma! ellen silloin ole yhtä hyvä kuin joku muukin?
(ivaten).
Teidän vertaistanne saa tosiaan etsiä!
Sitä minäkin!… vaikk'en tietysti itse tahtonut itseäni kehua…
(nauraen).
Ette suinkaan!… sillä oma kehu haisee…
(nauraa).
Voi, voi sentään…
Niin sanotaan… (jatkaa) Ja minä voin siis tuoda Savelaan emännän, mistä vaan haluan?
Kuka sellaisiin savikoppeihin lähtisi! Eihän Savelassa ole edes kunnon asuinripiäkään?
(hämmästyy).
Häh?… vai ei ole! — No, rahalla saa!… saa vaikka komeamman kuin
Sillankorva.
Kelpaa Savelaan sitte emännäksi tulla!
Niin, eikö totta!… No, sittenhän me olemme aivan samaa mieltä…? Mehän olemme kuin luodut toisillemme… Mehän sovimme yhteen kuin vakka ja kansi!
(nauraen).
Tai kuin kissa ja koira.
(nauraa).
Voi, voi tuota emäntää.
Kyllä minä sovinnosta huolen pidän! — Siis on asia sitä myöten selvä … ja helluntaiksi me pistämme kuulutuksiin?
(torjuen).
Minä en lähde merta edemmäksi kalaan … tyydyn siihen, mitä minulla on.
No, sitte jätämme juhannukseen?
(suuttuen).
Jo riittää! ei sanaakaan enempää siitä asiasta! kuuletteko! (Lyö nyrkillä pivoonsa.) Ja sen minä sanon teille viimeisen kerran! ihan viho viimeisen!… muistakaa se!
(on tavan takaa kurkistellut ikkunasta ulos).
Jo Tapani tulee!
Nähkääs, emäntä!… muisti huononee aina vanhetessa, sanotaan … ja kun tuon minun muistini laita on muutenkin aina ollut vähän niin ja näin … niin en uskalla mennä mitään takaamaan … * ja pyydän sentähden, ettette, emäntä, pistäisi kovin pahaksenne, jos nyt minulle joskus sattuisi pieni muistamattomuus * …
(ovella, vahingoniloisena).
Juhta odottaa isäntäänsä!
(käännähtää, nopeasti).
Häh…?!
Se kuopii maata tuossa kuistin edessä… Sillä näyttää olevan kiire kotiin.
Kas Tapani! sinähän se oletkin?… äänestä tunsin vielä! (Lähenee kaaressa, siristäen silmiään.) Annapa, kun kerrankin taas tarkastelen naamatauluasi … että tunnen sinut toistenkin, kun vastaan satut.
Tarkastele sinä vaan!… en ole sellainen viurunaama kuin sinä.
(toisille, tirskuen).
Ja minä kun luulin, että tuo mies oli saanut tauluunsa jotakin, mitä ei kehdannut muille ihmisille näyttää…
Jättäkää nyt jo Tapani rauhaan!
Laita itsesi matkaan! sinä Savelan Eetu … taikka minä sivallan ruunaasi kepillä selkään ja annan sen painaa alas mäkeä. Saat sitte köpittää itse perässä, miten parhain pääset.
(hätäillen).
Älä helkkarissa!
(ivaten).
Eihän teillä nyt toki niin kiire ole, Savela?
(ovella, pitäen sitä auki).
Tuosta käy tie! Joudutko siitä, taikka minä… Siellä porsaasikin jo kirkuvat.
Mitä saakelia!… ovatko ne jo nälissään? vaikk'eivät vielä ole talostakaan lähteneet!… Kos, kos, pikku kossuni! täytyy joutua Savelaan… Kyllä Savelassa nassuille aina ruokaa riittää. Hyvästi!
Muistakaa jälkiänne, Savela!
(ovella).
Täytyy pistää korvan taakse! (Menee ulos.)
On sillä miehellä aina sanat kielen päässä. (Miettien.) Tuo Savela voisi vielä tehdä minulle tepposet… Täytyy olla varuillaan.
Senkin räkättirastas! Totta viimein lähdit!
(katselee ikkunasta).
Ja hyvällä kyydillä sittenkin!
(ikkunassa, huvitettuna).
Näyttää sille tie kelpaavan. Joko nyt viimeinkin otti muistaakseen…?
(astuu painavin askelin).
Kuule nyt, Mailiisa! etkö jo ala saada kylliksesi tästä pelistä? Niinhän tässä eletään kuin myllyssä: mies menee, toinen tulee… Edessä sinä heille puhut mielin kielin, selän takana naurat ja ivaat.
(iloisesti).
Voinko minä sille mitään, että noilla kaikilla on niin kova halu päästä Sillankorvan isännäksi!… No, tietäähän tuon!… pitäjän suurimpaan ja parhaimpaan taloon. Enkä minä kuitenkaan voi ottaa heistä kuin yhden ainoan.
No, ottaisit sitte jo viimeinkin jonkun!… ennen kuin liiaksi joudut ihmisten suuhun.
Puhukoot, mitä puhuvat!… Minä en niistä välitä…
Niin, sinä!… mutta Johanna! Hän voi saada kuulla enemmän kuin olisi tarpeen.
Ei hän sellaisia ymmärrä!… lapsihan hän vielä on.
Onhan Johanna jo kynttelistä yhdeksännellätoista.
Mikä lapsi!… siinä ijässä oli sinulla itselläsi jo mies … ja taisi olla lapsikin vielä lisäksi.
Mutta Johannahan on pidetty erillään … kaikesta sellaisesta.
Luuletko sinä, että sinä maailman muutat noin vaan käden käänteessä? — Tietää Johanna sen kuin muutkin … onhan hän jo täysi-ihminen!… Voi tässä hänelläkin alkaa sulhasia juosta yhtä hyvin kuin sinulla.
Siunatkoon!… mitä sinä puhelet!
(nauraa).
Vai Johannalla!… Kaikkea vielä! (Nauraa.) Vai Johannalla?
Niinpä niin! juuri Johannalla… Varo sinä vaan itsesi, Mailiisa! ja laita sinä omat asiasi valmiiksi … niin kauan kuin aika vielä on otollinen.
Niin juuri!… samaa sanon minäkin.
En suinkaan minä sikaa säkissä osta enää toista kertaa! Se kai teidän pitäisi ymmärtää.
Olisi sinulla jo pitänyt olla valitsemisen varaa.
(salamyhkää).
Kyllä vaan meidän emännällä on jo omansa katsottuna…
Johan te, Kreeta, tiedätte enemmän kuin minä itse.
Sanonko minä?… kuka?… Hallan nuori isäntä!… eikä kukaan muu!
(ilostuen).
Hallan Jaako!… Sepä vasta olisi!… Hänhän on jo vanhaa sukuakin sinulle, Mailiisa.
Ja on nytkin käynyt täällä sukuloimassa…
Mikä ne kaikki sukuloimisetkaan tietää.
No, silloinhan Sillankorva taas jää sukuun … niin kuin pitääkin! ja niin kuin ennenkin on ollut tapa. Sillä sukuahan tai jotain suvun sukua ne Sillankorvan entiset haltijat aina ovat olleet toisilleen.
Niin … ja juuri sentähden on suku säilynyt yhtenä, erillä muista ja pysynyt niin varallisuudessa kuin arvossakin pitäjän ensimäisinä. — Minun isälläni oli tapana sanoa: »Kun suku ja tavarat vaan sopivat yhteen, sujuu muu kyllä itsestään.» Ja siinä hän oli oikeassa. Sillä eivät ne pikku-oloista lähteneet sovellu tällaiseen suurempaan.
Eivät ne sovellu! Ei sopinut Anttilan Jannekaan sinulle … eikä liioin tänne Sillankorvaankaan isännäksi.
(huokaa).
Ei sopinut isäntä-vainaa tänne … liian oli pehmeä ja hyväluontoinen: ei pahaa sanaa kenellekään sanonut.
Lallu oli, kuin olikin!… ja joka on lallu, sitä kiitetään aina hyväluontoiseksi… Pikkuoloissa kun on syntynyt ja kasvanut, on luontokin sen mukaan. Ei ole sellaisesta suuren talon eläjäksi!
Ei osannut isäntä-vainaa käskeä muita.
Vieraana tuli … vieraana myös pysyi Sillankorvalle koko elinikänsä.
(katkeruudella).
Ei ymmärtänyt talon tapoja eikä vaatimuksia! Tuolla eleli renkituvan puolella kuin mikäkin renki: teki itse työtä, minkä teki, vaan ei välittänyt väen töistä niin mitään. Kyllä sai kukin vetelehtiä ja kuhnailla mielensä mukaan … ei ollut katsojaa, ei käskijää! Oli sekin isäntä!
Ja niin olisi talo joutunut rappiolle, ellet sinä, Mailiisa, ajoissa olisi talon ohjaksiin puuttunut.
(kiihtyen).
Minun täytyi puuttua asiain menoon … minun täytyi! Voinko minä katsoa, miten talo alkoi luisua alaspäin, tämä talo, minkä eteen vanhempani ovat uurastaneet ja tehneet työtä … tämä Sillankorva, missä suku on elänyt polvesta polveen! Voinko minä välinpitämättömänä odottaa siksi kunnes tämä suvun kantatalo, vuosikymmenien perintö, oli huvennut kuin tuhka tuuleen … vieraan ihmisen käden kautta. — Ei!… totta totisesti! jos minussa pisarakin sukuni verta virtaili, minä en voinut jäädä siinä vain syrjästäkatsojaksi!… minun täytyi saada se ehkäistyksi!… niin kauan kuin se vielä oli mahdollista.
Ja sinä sen myös teit, Mailiisa!
Niin, minä sen myös tein. — Sillä niin kuin minä tämän talon olen saanut perinnöksi vanhemmiltani, niin olen minä sen myös jättävä perintönä jälkeläisilleni. Ei vieraan käden pidä enää toista kertaa Sillankorvaan koskeman niin kauan kuin minä elän!
Mutta sinun jälkeesi?… kuinka käy talon silloin?…
Minunko jälkeeni…?
Niin juuri! Sinullahan ei ole muita perillisiä kuin vain yksi tytär … ja hänet naidaan pian vieraaseen. Äläkä sinä luulottele, että vävysi, joka oman talonsa eteen vuosikausia on tehnyt työtä, sitte enää tänne kotiutuu… Ja niin voi talo joutua vieraalle.
(ponnella).
Niin ei saa tapahtua!… ei saa!
Mutta niin on käyvä, ellet sinä vielä hanki talolle suoria perillisiä.
Sillä eivät ne tyttären miehet koskaan taloa niin pidä kuin omat pojat.
Sen olet itsekin saanut nähdä ja kokea.
Niin, sen olen minä karvaasti saanut kokea.
…että laita sinä vaan itsesi uusiin naimisiin … ja pian sittenkin!
Tuo oli kuin minun suustani!
Et kai sinä tässä lesken sänkyä makaa koko ikääsi … noin pulska ja verevä ihminen kuin sinä, Mailiisa. … Ei tuollaisia lennäkään joka pojan syliin!
(iloisesti).
Osaattepa te, Tapani, mielistellä!… En olisi uskonutkaan! Mikä tyttöjen narraaja te olettekaan nuorena ollut, kun minutkin nyt ihan väkisin tahdotte naittaa. (Asettuu kädet lanteilla Tapanin eteen.) Mutta sen sanon minä: Olisittepa te, Tapani, vaan paria kymmentä vuotta nuorempi, kyllä olisitte helisemässä! teidät minä heti ottaisin … ottaisin kuin ottaisinkin! — (Lämmöllä.) Te, Tapani, olette vielä sitä vanhaa juurta, eikä niitä miehiä kulekaan enää jokaisessa housuparissa.
(tekee lähtöä).
En viitsi kuunnella pilaa vakavasta asiasta. — Sellaista se aina!… kun akkaväen kanssa puheisiin joutuu!… niin jäävät työtkin rempalleen. (Menee.)
(nauraa).
Jo Tapani taas livahti tiehensä! Ei ymmärrä pientä pilaa!… sellainen yksivakaa jöröjukka. Onpa välistä hauska häntä hiukan kiusotella.
Kyllä minä sanon niin kuin Tapanikin: Naimisiin teidän, emäntä, tästä
täytyy mennä jo pian! ennen kuin Johanna tuosta paisuu liian suureksi.
Tulee taloon taas vakavampi henkikin, kun talo saa vakituisen isännän.
Ei täällä silloin enää kuka tahansa juoksentele.
Mitä te siinä hätäilette!… Eihän asia siitä viisastu.
Johannan vuoksi minä vaan sen soisin… Hän alkaa jo kaivata ikäistensä seuraa…
Mistä te nyt tuollaisia päättelette?
Nähkää, emäntä! Johanna on nyt rippikoulussa saanut paljon uusia tuttavia … ja Anttilan tyttären kanssa he ovat oikein hyviä ystäviä…
Vai Anttilan tyttären…? (Päättävästi.) Ne tuttavuudet minä lopetan.
Mutta … juoksihan Johanna aina isäntä-vainaankin mukana Anttilassa.
Juoskoon lapsena minkä juoksi! Nyt se ei enää käy laatuun! Ei sovi hänen enää juoksennella pitkin kyliä kenen kanssa tahansa.
Mutta ovathan Anttilat isäntä-vainaan sisaruksia!… ihan läheisintä sukua Johannalle.
Vaan ei minulle! Ja siitä sukulaisuudesta en minä tahdo tietää mitään! ja siitä pesästä saa Johannakin tästä lähin pysyä erillään!… tietäkää se!
Mutta otittehan te, emäntä, itsekin miehen siitä suvusta.
No, enkö ole sitä saanut kärsiä ja katua kyllikseni? — Mutta ei siinä myöhemmät katumiset enää auta!… ajoissa ne tiet ovat varottavat. Mutta nuorena ei ymmärrä katsoa omaa parastaan … lapsellinen on ja järjetön.
(huoaten).
Ei ihminen vielä nuorena ymmärrä varoa ja välttää maailman kiusauksia ja viettelyksiä.
Sentähden pitääkin vanhempien jo ajoissa varoa, etteivät nuoret pääse sekaantumaan sellaiseen, mitä sitte myöhemmin saavat katua.
Minkä sitä vanhemmatkaan voivat … jos nuoria kerran oma luonto ja halu siihen vetää.
Kyllä aina voi, kun vaan tahtoo!… Ja pitää voida! — Olisivat minunkin vanhempani vaan tiukemmin pitäneet minua silmällä tuossa ijässä, etten olisi päässyt muitten kylän nuorten seuraan … ei olisi minunkaan käynyt niinkuin kävi … eikä olisi ollut pakko ottaa heti ensimäistä, joka tielle sattui.
Olivathan ne teidänkin vanhempanne naimistanne vastaan, mutta minkä sille sitte enää voivat! Eihän voitu tällaisen talon ainoata tytärtä jättää niineen … ihmisten puheille alttiiksi.
Niin, ei voitu … ei häpeänkään vuoksi!… Ja niin täytyi minun vaan ottaa tuo mies, vaikk'en sitte enää olisi tahtonutkaan … ja elää yhdessä hänen kanssaan päivästä päivään, vuodesta vuoteen… Oli sekin elämää! — (Huoahtaa.) Hyvä, että sekin joskus päättyi!… Saa nyt tässä edes vapaana hengähtää.
(huojuttelee itseään, huokaa).
Niin, niin!… niin, niin!
Muistakaa te, Kreeta, minun sanani: Kokenut kaikki tietää, mutta…
(jatkaa).
…vaivainen kaikki kokee… Niin, niin!
Ja sentähden on parasta, ettei Johanna astele samoja jälkiä. Ei siitä mitään hyvää kuitenkaan lähde.
Mitenkä minä sen osaan hänelle selittääkään?
Selittämisiä se nyt vielä kaipaa! Kun kerran jyrkästi kiellän … saa se riittää hänelle! Ei siinä auta muu kuin totella.
Käy niin sääliksi lapsi parkaa. Mitähän pahaa siinä olisi, vaikka nyt joskus kävisikin Anttilassa? Ne ovat sentään kunnon ihmisiä.
Ei askeltakaan enää! sanon minä. Kerran jos käy, käy toistenkin… Ja samaa seuraa ne ovat kaikki tyyni! Parasta kun ei pääse sinne käsin ajattelemaankaan.
Älkää olko niin tyly, emäntä!… Se koskee Johannaan, hänellä on hellä luonto.
Te, Kreeta, häntä aina lellittelette! On jo aika hänenkin tottua vähän karskempaan komentoon … tulee muuten samanlainen kuin isänsä…
(vakuuttaen).
Mutta kovuudella ei Johannan mieltä taivuteta!… Vaikk'en minä muita maailman asioita niin ymmärräkään, niin Johannan minä tunnen ja tiedän paremmin kuin te, emäntä!… niin äiti kuin olettekin… Minä olen Johannan pienestä pitäen katsonut … ja tiedän sanoa…
(lepytellen).
No, no, no, Kreeta!… antakaa nyt olla! Tehän hänelle olisittekin paremmin sopinut äidiksi kuin minä.
(pyyhkii silmiään).
Voi, voi minuakin!… mitä te, emäntä, sellaista … enhän toki minä!… Johannan parasta minä vaan… — (Empien) Olisi sitä taas … olisi tuota…
Siinä sitä ollaan!… no, mitä teillä taas on sydämellä?
Enhän minä muuta… Olisi vaan jo aika alkaa ajatella sitä pukuakin
Johannalle … hän kun nyt pääsee edeskin jo juhannuksena…
Mikä kiire sillä? ehtiihän tässä vielä! — Olisi tuossa muuten vaikka minun vanhempi musta silkkipukunikin…
…ettäkö Johannalle?… (Lyö käsiään yhteen.)
Sopisihan sitäkin koettaa … ei menisi sekään haaskioon, eikä pitämättä jäisi.
No, kyllä saa Johanna olla mielissään!
(sitoo huivia päähänsä).
Voi, voi sentään! miten ihmeessä aika joutuu… Pitäisi tästä vielä ennen päivällistä ehtiä tuolla rajaniitylläkin käydä katsomassa, joko joutikarja sinne voidaan laskea. — (Ovella.) Pitäkää nyt kahvi kuumilla, että saan lämpimän tilkan vielä palatessani. (Menee.)
(katsoo hänen jälkeensä, huokaa).
Kyllä tulee tässä Johanna paralle vielä ahtaat olot… * Täytyy koettaa peitellä niin paljon kuin suinkin … muuten hän vielä alkaa tässä surra ja murehtia * …
(livahtaa sisälle).
Näin emännän menevän… Kreeta! puhuitteko siitä puvusta? mitä emäntä sanoi?
Älähän nyt hätäile!
Taasko te sen unohditte?… niinkö!… vai kysyittekö, mitä?
Kysyinhän minä.
Ja mitä emäntä sanoi?
Ajattele, Johanna! nyt sinun kelpaa!… saat emännän mustan silkkipuvun!… sen sinä saat!
(hypähtää ilosta).
Senkö saan!… voi, voi sentään!… Sepä vasta hauskaa!
Niin, näetkö nyt itsekin!… antaahan emäntä, kun vaan kysyy.
Ajatelkaa, Kreeta! kun puen sen ylleni! Mahdan näyttää oikein hienolta siinä … ja niin suurelta ja vakavalta… On niin ihmeellistä tulla oikein aikaihmiseksi! — Kreeta! tiedättekö, missä se puku nyt on?… vinnilläkö? Juoksenpa ottamaan sen alas ja koetan ylleni heti paikalla.
* Odotahan!… lapsi, odotahan! Älä nyt hätäile! Kuule nyt, Johanna! * Olisi sinun itsesikin sopinut kysyä emännältä tuota pukua. Mitä tuollainen kartteleminen on!
Mutta Kreeta, kun minä en voi!… en voi, vaikka kuinka koettaisin… * Minä en saa sanaa suustani … kieli on kuin kiinnijuotettu. Minä ihan alan vavista, jos minun pitäisi pyytää emännältä jotakin, vaikka kuinka pientä tahansa. * (Istuutuu keinutuoliin.)
Niin … sinä tulet isääsi … sama arka luonto sinulla kuin isälläsikin. Ei ole sinussa äitisi verta!
Kukapa sen tietää, mitä minussa on?… ei ole sitä vielä oikein toden teolla kysyttykään! — Mutta emäntää minä pelkään. Kaikki hän osaa … kaikki hän tietää ja taitaa paremmin kuin muut … ja kaiken täytyy käydä juuri niin kuin hän tahtoo. Ei siitä mennä puoleen, eikä toiseen; niin se on ja pysyy kuin laissa kirjoitettuna.
Ja ellei niin olisi, ei tämä talokaan olisi sitä, mitä se nyt on. Niin on emäntä tätä vaalinut kuin silmäteräänsä.
Mutta täällä on ahdistavaa elää … muitten, tarkoitan. Mahtoi isänkin elämä täällä olla tuskallista kitumista emännän rinnalla!
Siunatkoon sinua, Johanna! Mistä sinä tuollaisia tiedät puhella…? kuka sinulle on kertonut?
Olen sitä itse vaan välistä ajatellut. — Muistan isän niin hyvin… Olinhan minä jo iso tyttö, kun hän kuoli … tuollainen hiljainen, lempeä hän oli… Ja minä sain olla mukana tuolla renkituvassa, kun isä siellä veisteli töitään … sain juosta hänen mukanaan Anttilaankin … ja hän puheli kanssani paljon. En ollenkaan ymmärtänyt pelätä häntä niinkuin emäntää… Oli jotain niin surullista hänessä… — Kreeta!… hänkin karttoi emäntää! sen huomasin… Mahtoi hänkin pelätä … niin kuin minä.
Et sinä niitä asioita ymmärrä! Jätä sinä tuollaiset puheet!… Lapsi sinä vielä olet.
(hypähtää ylös, asettuu Kreetan eteen, kiihtyen).
Minä en enää ole mikään lapsi!… en ole. Täällä kotona minua on aina tahdottu pitää kuin mitäkin lasta ikään erillä muista ikäisistäni täys-ihmiseen asti. Ja se on emännän syy kaikki tyyni! Emäntä tahtoo itse vielä käydä nuoresta. Sentähden ei hän kehtaa näyttää, että hänellä jo on täysikasvuinen tytär — tuntuisi itse niin vanhalta siinä rinnalla — ja sentähden on minut pidetty lapsen kirjoissa niin kauan kuin suinkin! sentähden ei minua aiemmin ole päästetty rippikouluunkaan! Siinä syy!… sanon sen kerrankin, että kuulette.
Sinun omaa parastasi emäntä vaan onkin tarkoittanut.
Pyh! mitä vielä!… vai minun parastani!
Sitä et sinä ymmärrä vielä ennenkuin tulet suureksi ja olet itse vähän elämää kokenut. Sitte vasta sinä ymmärrät, mikä tarkoitus sillä kaikella on ollut. — Saat olla kiitollinen ja iloinen, että sinulla on kaikki niin kuin on.
Vai iloinen?… kaikkea vielä! En voi enää olla iloinen niin kuin ennen… (Keinuu.) Ennen oli minulla aina hauskaa: juoksin pitkin mäkiä, navetasta talliin, tallista navettaan… Elin täällä lehmien ja hevosten, kanojen ja lampaitten parissa. Ja hauskaa minulla oli! Aika kului … eikä koskaan tullut ikävä! — Nyt kun olen tullut suureksi, on kaikki toisin kuin ennen… En olisi ehkä sitä itse niin huomannutkaan, elleivät tytöt rippikoulussa olisi kaikenlaista puhelleet… Silloin vasta näin, miten tietämätön ja lapsellinen minä itse olin… Oikein minua alkoi hävettää.
Sieltäkö tuo siis on alkuaan…? Kuuntele sinä heitä! Kaiken maailman asioita rupattelevat niin kuin niistä jotain ymmärtäisivät.
(jatkaa).
Ja sitte minä aloin ajatella oloani täällä kotona … ja minun tuli väliin niin vaikea olla, että oikein itketti…
Vai tuollaisia asioita sinä olet alkanut mielessäsi hautoa? Puhu sitte, ettei sinulla enää ole hauskaa täällä … tällaisten vanhojen kanssa kuin minä ja Tapani.
Voi, voi teitänne, Kreeta!… mitä te puhuttekaan? — Olette te sentään mainio pari!… te Kreeta ja Tapani!… Ja sen minä sanon: ellei Kreetaa ja Tapania talossa olisi, ei täällä kissakaan eläisi päivää kauempaa! — Hei vaan! (Tarttuu Kreetaan, pyörittää häntä.) Nyt me tanssimme! tralla, lalla, lei! näin vaan!
(torjuen).
Laske irti sinä! Johanna!… ihan minä menen pyörälle päästäni! Vanhaa ihmistä tuolla tavalla kiepsutat!… niin sinä olet ylötön taas.
Katsokaa, Kreeta! nyt olen iloinen taas. Taisinkin äsken olla vähän pahalla tuulella. — Ja nyt menen vinnille, haen sen silkkipuvun ja koetan ylleni … niin teen! — (Kolinaa) Mitä nyt!… vieraitako tulee? (Ikkunassa) Kreeta, Kreeta! tulkaa katsomaan! Sulhasmiehiä siellä taas pihaan ajaa.
Kukahan sieltä nyt tulee? (Kiiruhtaa ikkunaan, lyö käsiään yhteen.) Siunaa ja varjele! Hallan nuori isäntä… Ja emäntä kun lähti rajaniitylle asti! Johanna! juokse nopeasti sanomaan! Ehkä tavoitat emännän vielä tiellä!
Vai minä?… sitä en teekään.
Voi, voi sinua, Johanna! älä siinä ala niskoitella, lähde nyt!
(tiukasti).
E-en!… minä en mene. Juoskoon sulhasia, keitä juoksee! mutta minä en ala heidän piikanansa olla. — Ja nyt menen vinnille. Ja tuolle tuolla en näytä silmiänikään!… en nyt, enkä vast'edeskään!
Sopiiko tuollainen käytös suurelle tytölle? Jo sinun pitäisi oppia vieraita vastustamaan … ja sukulaisia erikoisesti.
Vai sukulaisia…! Tuollaiset sukulaiset jätän minä teidän haltuunne! — Ja nyt sitä mennään! (Ärsytellen.) Ota hiiri hännästä kiinni! (Livahtaa ulos, pistää vielä päänsä ovesta sisään.) Pitäkää nyt ne »sukulaiset» oikein hyvänä siellä! (Menee oikealle.)
Voi, voi tuota tyttöä!… en minä häntä enää osaa hillitä … hän kasvaa minulta jo sivu pään.
(reippaasti sisään).
Hyvää päivää!
Jumal'antakoon! — Käykää istumaan tänne peremmälle, isäntä!
Kreeta vaan täällä hääräilee, kuten ennenkin. — Mitä sitä muuta taloon kuuluu?
Hyvinhän täällä on voitu … terveyttäkin on Jumala suonut kaikille. — Emäntäkin tästä sattui äsken lähtemään rajaniitylle asti… Panen heti jonkun hakemaan! Kai te, isäntä, joudatte sen verran odottamaankin.
Kyllä minulla asiaa taloon riittää…
(ymmärtävästi).
Sitä minäkin arvelin. (Ovessa) Tuolla emäntä sentään jo tuleekin. (Menee.)
(nousee, hieroo käsiään hyvillään).
No, pian tästä sitte valmista tehdään!
(sisään, maireasti).
Kas vaan!… Jaako!
Hyvää päivää!
Päivää päivää! (Kättelevät.)
Terveiset Hallasta!
Kiitokset vaan! Terve tulemaan taloon! — Yksinkö sinä tulit?
Yksinpä vaan! — Oli tässä muutakin asiaa pitäjään … ja kuinka sattui, pisti päähäni ajatus, että sopiihan sitä samalla poiketa Sillankorvaankin sukuloimaan…
No, olipa hyvä, että edes matkalla sattui sellainen päähänpisto…
Muuten et olisi muistanutkaan…
Enköhän sentään?
Kukapa tietää… (Siirtää keinutuolia.) Istuhan nyt tuohon kiikkumaankin! — Parhaaseen aikaan sinä muuten osuitkin! Sillä ellen olisi sattunut huomaamaan orittasi tallin luona, olisin lähtenyt rajaniitylle asti … ja ehkä et olisi malttanutkaan odottaa siksi kunnes olisin palannut … vai kuinka? Koska oli tämä tulokin niin nukan päällä ollut…
Eihän sitä heti takaisin pyörähdetä, vaikka joku mutka tielle sattuukin!
Nolo mies niin vähästä säikähtyy.
Vai et ole sinä niitä miehiä? No, etpä juuri siltä näytäkään! Et ainakaan nykyään enää.
Näytinkö ennen sitte?… niinhän sinä tarkoitit?
Kaikkihan sitä potevat penikkatautia aikansa. — Ja suoraan sanoen: sinuakin se vaivasi vielä joku vuosi sitten… Mutta nyt on toisin…
(itsetietoisesti).
Se kai johtuu siitä, että nyt on oma jalka pöydän alla… Eikä olisi niin kovin ihmeellistä, vaikka siitä jotain päältäkin päin näkyisi…
Niinkö…? No, miltä isäntänä olo muuten tuntuu?
Sellaista puolinaistahan … ja puutteellista se tietysti näin yksinäisenä on.
Vai puolinaista … ja puutteellista…? Eikä kuulu auttajaa? Vai eikö ole käyty kuulemassakaan…?
Ei vielä toistaiseksi!… Täytyi oikein kesken kiireitä kevättöitä lähteä kuulemaan, että olisi edes joku tae vastaisen varalle…
Kukapa sen sittenkään niin varmaan tietää taata?
Eiköhän sentään joku mahtaisi tietää?… joku sellainen kuin sinä,
Mailiisa.
Minäkö…? Pitäisikö minun tuntea ja tietää kaikki sinun talosi puutteet ja vajavaisuudet?
Etköhän sinä sentään?… jos tarkemmin ajattelisit.
Ei sovi huomata raiskaa toisen silmässä!… Pitää vaan nähdä malka omassaan.
(pitkään).
Vai niin!… Kiusaako sinunkin taloasi sitte joku puute?…
Ehkä!… Ei kuitenkaan sama!… mutta ehkä vastakkainen…
No, silloinhan ne kaksi täydentävät toisensa!… sillä kahdesta vastakkaisesta puolikkaastahan tulee kokonainen … eikö totta?
Niinpä niin!… mutta ainoastaan yksi!… ja kummanko taloon?
Minun talooni tietysti!
Sinunko taloosi…? Entä kuinka käy minun taloni silloin?
Ei siitä suremista!… Onhan Sillankorvalla vastainen auttajansa ja ottajansa.
(puoliksi tosissaan).
Sillankorvallako ottajansa…? E-ei! Minä olen Sillankorvan emäntä!… eikä Sillankorvaa näistä käsistä hellitetä niin kauan kuin minä elän… Sillä mikä tänne kerran on juurtunut, sitä ei täältä enää irroiteta ja siirretä vieraaseen.
Voisihan kerran koettaa … ehkä hyvinkin luontuisi?… Verevä, tuore puu lykkää kyllä uusia vesoja uudessa, hyvässä maaperässä… Niin uskon minä.
(nauraa).
Vai uusia vesoja…! sen se voi tehdä vanhassa, tutussa maaperässäkin!… (Verkkaan, tarkoittavasti) Kunpa vaan sitä uudesti muokataan ja höystetään … (Iloisesti) niin versoo ja rehevöittyy puu entistä ehompana omalla tutulla, kotoisella turpeellaan… (Kreeta sisään, lastuja esiliinassa.) Siitä olen minä varmasti vakuutettu! — (Kääntyy Kreetan puoleen.) Kreeta! keittäkää nyt uutta kahvia!… ja hyvää.
Kyllä minä keitän!… ja oikein kuumaa sittenkin! Kävin jo lastujakin hakemassa. — (Mailiisalle salavihkaa) No nyt tuli se odotettu!
(ajatuksiinsa vaipuneena).
Hän ei siis tule jättämään Sillankorvaa…
Minäkin tässä hyörin ja pauhaan … en huomaa edes vierasta sisään kutsua. — No, Jaako! mitä sinä siinä istut niin syvämietteisen näköisenä?
Muuten minä vaan…
Käyhän toki tuonne salin puoleen istumaan! — On tässä vieraskin pidetty aivan kuivin suin. (Jaako menee oikealle, Mailiisa seuraa.)
Kylläpä näytti emäntä olevan mielissään. (Palaa askareihinsa.)
(takaisin, sitoen esiliinansa nauhoja, säteillen sisäistä riemua).
Pistän sentään puhtaan esiliinan. Ei tuollaisessa likaisessa kehtaa vieraitten nähtävillä olla.
Ei tuollaisen vieraan silmä jouda sellaisia tarkastelemaan, kun kerran parempaakin on katsottavana…
(nauraa).
Vai parempaa… — Ei mutta!… Olisiko sentään tarvinnut vielä pukukin muuttaa?… tämä kun on jo hiukan kulunutkin. Kreeta, katsokaa nyt oikein tarkkaan! miltä tämä näyttää?… Olisiko sittenkin ollut muutettava?
(tarkastelee).
Ei minun silmäni ainakaan siinä vikaa löydä … antakaa, kun hiukan pudistelen! (Pudistaa.) Olettepa te, emäntä, yht'äkkiä tullut kovin araksi puvustanne! ** No, pitäisi sen nyt kelvata!… Jokohan nyt viedään meidänkin emäntä kodonkatsojaisille … vai mitä tämä kaikki mahtaa tietää? **
Vai kodonkatsojaisille!… niitä tässä nyt vielä tarvitaan!… Tunnen kai minä Hallan entisestäänkin!… Ja siksi toiseksi … onhan tämä Sillankorva tässä valmiina, ett'ei muuta kuin … isäntä taloon vaan!
Arvelin vaan … että vanhan tavan mukaan… No, sitte kai lähdetäänkin heti suoraa päätä pappilaan, niin ehditään vielä helluntaiksi kuuluttaakin… Ja helluntaipyhinä sitä sitte Sillankorvassakin tanssitaan kuuliaisia!
(nauraen).
Mitä vielä!… kun ei ole vielä kihlojakaan annettu, ei saatu!
** Kaikkea minäkin hupakoin! Onhan asia päivän selvä ** … Tänään sitä lähdetään kaupunkiin kihlojen ostoon! Ei suinkaan Hallankaan nuori isäntä turhan takia olisi kevättöiltään kyläilemään joutanut!
Kaikkea te kuvittelettekin, Kreeta! Ei saa nuolasta ennen kuin tipahtaa! — Tänne minä taas jäin suustani kiinni ja annan vieraan odottaa. Vien tuosta ensin lasin viiniä suun avaukseksi. Toimittakaa te, Kreeta, sillä aikaa kahvi valmiiksi! (Menee.)
Jumalan kiitos! Nyt tämä elämä taas alkaa luistaa… Koittaa tästä
Johannallekin vielä valoisemmat päivät…
(pistää päänsä ovesta, kuiskaten).
Kreeta, Kreeta hoi!… Joko ne menivät?… Uskallanko tulla?
Tuolla ovat salin puolella. Tule vaan! Ei pelkoa, että ne hetkeen aikaan tänne ennättävät.
(sisään, mustassa silkkipuvussa, pidätetyllä riemulla).
Kreeta!… Katsokaa tänne vähän tarkemmin! Kreeta.
(lyö käsiään yhteen).
Siunaa ja varjele!… mitä sinä Johanna nyt!… ihanko sinun heti täytyi ottaa tuo puku yllesi?
Tiedättekö, Kreeta!… Kun otin tämän puvun alas naulasta, en voinut olla koettamatta sitä ylleni … ja kun se kerran oli ylläni … niin en voinut olla näyttämättä sitä teille. Tässä nyt olen…
Siunatkoon sinua, Johanna!… Ihanhan sinä olet täysi-ihminen!
Niinhän pitäisikin! — Oikeinko tämä sopii minulle?… mitä, Kreeta?
No niin se istuu kuin valettu… Kelpaisit vaikka morsiameksi.
(riemuiten).
Niinkö!… sepä vasta olisi hauskaa!… ja silloin saisin tanssia…!
(varoittavasti).
Johanna!… Niinkö maailmallisia asioita sinä vaan ajattelet?… Sinun pitäisi muistaa, että valmistat itseäsi par'aikaa ensimäiselle Herran ehtoollisellesi.
(Jaako tulee tupaan, mutta pysähtyykin ovelle.)
Siinä nyt näette itsekin!… Olen liian vanha sellaiseen. Paremmin minä sopisin morsiameksi kuin käymään rippikoulua.
Voi, voi sinua Johanna, kuinka jumalattomia sinä puhelet! Sinun pitäisi toki ajatella…
Älkää nyt taas toruko, Kreeta!… muuten pilaatte kaiken iloni. En voi sille mitään, että minusta tuntuu niin hauskalta tulla suureksi!… ja nyt juuri … tuntuu niin oudolta ja ihmeelliseltä… Tämä puku sen varmaan tekee… Tunnen niin kuin olisin kasvanut ja muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi… Entinen Johanna tuntuu kuin joltakin pikku-sisarelta, jota säälivästi hymähtäen katselee… Onpa sentään ihmeellistä olla aika-ihminen!… eikö olekin, Kreeta?
Kaikkeen sitä tottuu… Ja mihin tottuu, sitä ei enää sen tarkemmin ajattele, eikä huomaa.
(itseensä syventyneenä, kulkee edestakaisin).
Miten somasti nuo helmat kahisevat… Katsokaa Kreeta!… näin vaan!… näin!… Ja sitte minä kumarran syvään … näin…
(lähenee, innoissaan).
Sepä vasta somaa!
(niiaa syvään).
Näin ne kahahtavat lattiaan … katsokaa!
Voi herran terttu sinua, Johanna!… Miten sievältä ja kultaselta sinä näytät … saisi nyt joku muukin olla näkemässä!
(lapsellisen iloisesti).
Olenko minä sievä?… Sepä vasta hauskaa onkin!
Kierräpä nyt ympäri vielä, että saan sinua oikein katsella!… noin … ja noin!… (Johanna kääntelee, huomaa Jaakon, kirkaisee ja juoksee Kreetan taakse piiloon.) Siunatkoon! Mikä nyt on hätänä? (Huomaa Jaakon.) Pelästyi tuo Johanna teitä, isäntä… Hän on niin arka … ei ole tottunut outoihin.
(lähenee).
Olenko minä sitte niin peloittava?
(työntää Johannaa).
Mene nyt tervehtimään!… äläkä siinä ujostele.
(ojentaa kätensä).
Hyvää päivää, Johanna!