Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Sotka »keksi polven Väinämöisen» ja
Siihen laativi pesänsä,
Muni kultaiset munansa,
Kuusi kultaista munoa,
Rautamunan seitsemännen.
Mikä on nyt »tuo sotka, sorea lintu», joka saattaa luojan unohtamaan tuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä äly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta, kun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä, jotta idea toteutuisi. Ja ensimäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu lentäen avaruuden pimeydestä.
Ei ole lintu huonosti valittu ajatuksen symboli. Saman vertauskuvan tapaammekin useissa vanhoissa uskonnoissa. Indiassa puhutaan »ajan joutsenesta» ja yksin kristinuskossakin esitetään pyhää henkeä kyyhkysen muodossa. Sotka eli kokko onkin luojan avaruuksia hipoova ajatus, Väinämöisen toimiva äly, n.k. »kolmas Logos» eli pyhä henki, jonka tehtävä on alkukaaoksen järjestäminen.
Mitä sotka tekee? Hän organisoi alkuainetta atoomeiksi. Hän muodostaa seitsemänlaisia alkuatomeja, kuusi näkymättömän maailman kultaista ja yhden fyysillisen maailman rauta-atomin.[19]
Munat ovat nimenomaan atoomeja, ei kiertotähtiä, ei aurinko, sillä nämä syntyvät myöhemmin. Vasta kun Väinämöinen (Ilmatar) »vavahutti polveansa», niin että »munat vierähti vetehen» ja karskahtivat »muruiksi», muuttuivat murut maaksi, kuuksi, auringoksi ja (kierto-) tähdiksi. Vasta rakkaus yhdessä järjen kanssa rakensi maailman. Me emme nyt sanoisi, että atomit katkielevat kappaleiksi, vaan että ne liittyvät yhteen, kun ilmiömaailma luodaan, mutta asia on sama. Uusimmat tutkimukset atomiopin alalla ovat vieneet siihen johtopäätökseen, että atomit ovat täydellisesti organisoituja maailmoita, aivankuin aurinkokuntia pienoiskoossa—melkeinpä jonkinlaisia Leibnitzin monadeja,—ja niin ollen ei näytä olevan paljonkaan eroa »suuren» ja »pienen» välillä. Päinvastoin meidän, ihmisten, aistima kosmos on todellisuudessa vain osa eli pirstale koko monitasoisesta aurinkojärjestelmästä, ja hyvällä syyllä voimme sanoa, että atomi, joka sinään on täydellinen kosmoksen kuva, on aivankuin muruiksi karskahtanut meidän maailmassamme. Vanhojen viisaus ja syvä tieto tuntuu siis tämänkin kuvauksen lomitse pilkistävän näkyviin.
Kerrotaanhan selvästi, miten luomistyö jatkuu. Väinämöinen (Ilmatar)
Alkoi luoa luomiansa,
Saautella saamiansa…
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi j.n.e.
Tämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta, joka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan. Samoinkuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui mereksi, niin että kuiva näkyi, ennenkuin maa rupesi puita kasvamaan, kerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli »monta vuotta»
Saaressa sanattomassa,
Manteressa puuttomassa.
Vasta tämän jälkeen »Pellervoinen, pellon poika», joka on vaikkapa muualta tullut orgaaninen elämä,
Kylvi maita kyyhätteli,
Kylvi maita, kylvi soita,
Kylvi auhtoja ahoja,
Panettavi paasikoita.
Maa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se »jumalan puu», jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä jumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee,[20] suuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni mies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkota yksityistä tapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä, jolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä luonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko rupesi paistamaan,
Kasvoi maahan marjanvarret,
Kukat kultaiset keolle,
Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
Monenmuotoiset sikesi…
Ja vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren rannalta »kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä» ja rupeaa kylvämään. Samaten salaiset traditsionit kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin maan päälle toisesta tähdestä.
Siirrymme nyt takaisin ensimäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja tulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko ajan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole »syntynyt».
Jo oli saaret siivottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Veetty viivat kallioihin,
Viel' ei synny Väinämöinen,
Ilmau ikirunoja.
Kalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on käytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee kysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa Kalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn kolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden Kalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä Logoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei suinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen seikkaan, jota kutsutaan »toiseksi luomiseksi».
Mitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna? Puuttuu ihminen, puuttuu »jumalan kuva». Eikä meidän tarvitse ajatella, ettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla ihmismuotojakin. Mutta ennenkuin luojan voimat pääsevät muodossa tajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa kohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly, ajatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.
Mitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä esilletuomaan? »Minä tahdon nähdä oman kuvani.» Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: »ei ole tämä minä itse». Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja syvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä täydellisyydessään. Sentähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennenkuin hän ymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä täydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni hänen sisällään:
Saata maalle matkamiestä,
Ilmoillen inehmon lasta,
Kuuta taivon katsomahan,
Päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
Tähtiä tähyämähän!
Ja omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukon luisen luikahutti
Vasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.
Oman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen luominen.
Koko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä. Se on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari. Kuinka tyyneesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa yksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on suurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja jumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisenä.
9.
Pelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka kautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan kanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen personan eli Pojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan »vapahtajana», kuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä Horus j.n.e., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus kokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa Pyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen luo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa kuolla maailman syntien sovitukseksi.
Jos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat omanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. »Sitä ei ole pakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta», huudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät ole tunteneet »Jeesus Kristus» nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys on, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on »seisonut» paljon kauvemmin kuin 6.000 vuotta ja meidän mielestämme on »jumalan pilkkaamista», jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljonia vuosia vanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen kulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten loi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan hyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen hetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön kasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niinkuin kymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljona vuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo yksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista laatua.
Sentähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat jumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat kansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy. Muodollisesti katsoen »pakanoilla» ja luonnonkansoilla oli toinen kuva ihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen silmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin mysterioihin vihityn elämäntieto on sama.
Kun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä ihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että vanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri merkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä eri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina huomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri vivahduksista, eri rajotuksista, kuin suorastaan eri merkityksestä. Mutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin käytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä tarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen runollista.
Edellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteriokielessä tarkotti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa »Väinämöinen» käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme, että Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä »Kalevan pojaksi». Tämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä myös kutsutaan »jumalan pojaksi». Mutta samalla se viittaa siihen, että jonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli Logoksen eli Kalevan tajunnasta.
Tarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus saadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat mysterionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat Logoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on n.k. zodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitäpaitsi kuvata niitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja joiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planetaa. Ja kolme nimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin piirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sentähden kutsutaan hänen kolmiyhteytensä kolmeksi personaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat meille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme selvinä ja varmoina.
Mitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen.
Kun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina. Nämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja ihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan katseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.
Edellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa inhimillisen psykheen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että ensimäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka vastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava rakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli Pyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka vastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteihin sijotamme kalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista tahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen jumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen kolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:
Min' olin miesnä kolmantena
Ilman pieltä pistämässä,
Taivaan kaarta kantamassa,
Taivoa tähittämässä.
Ryhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta väitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy heti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala yleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän toimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären omakseen saaminen.
Kiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki
Pohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.
»Mitä jumalallista siinä on?», kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä juuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.
»Kosiminen», »avioliitto», yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta maallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteriokieltä, jotka tietäjälle paljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka kristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan yljäksi ja seurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen. Onpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on »Rakkauden korkea veisu» selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjotukseksi. Kristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause: »Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä vaimoikseen.» Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista (rakkaudesta) ja Psykheestä (sielusta)?
Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin »jumalallinen pelastustyö». Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa, Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä päin Pohjan tyttöä kosimaan.
Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen maailma, tämä »surun ja murheen laakso»? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka ruumiissa asuu.
Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia mysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa kieltä ja puhuessamme »jumalan rakkaudesta», »Kristuksen rakkaudesta morsiameensa» j.n.e.?
Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se, että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat ihmissielua kohtaan. »Niin rakasti jumala maailmaa», kuiskaa kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen aamusta saakka.
Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua taipuakseen muitta mutkitta »jumalan tahdon alle». Entä tunne sinään? Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen »jumalan rakkauteen» tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa—ainakin alussa— jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.
Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa? Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta »uppiniskaisuuteen», »syntiin» ja »pahaan», joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi jumalien käsissä, tiedoton »jumalan kuva», täydellinen, mutta ansioton.
Ilmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä me tahdoksi kutsumme, on—niinkuin modernit sielutieteilijät huomauttavat—helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä. Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin »tietäjä iänikuinen», joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja par préférence, ja hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan myöhemmillä kehitysasteilla.
10.
Kalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi. Vaikka he—siinä merkityksessään, josta meillä on puhe—edustavat jumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä heikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut, jolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy samalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osottautuu odottamattoman kokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen rakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä järjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis Kaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja rakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja huikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen, sammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas, laiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.
Tehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat yli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei unohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että Kalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa kunkin sankarinsa perusominaisuutta. »Katsokaa», se sanoo, »mikä kussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta paikalleen, elävän mieli on eteenpäin.»
Tämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa. Lemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia, esittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän todistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäisrunoihin—kuten prof. K. Krohn näyttää[21]—on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia eri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta j.n.e., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat kuuluneet yhteen ja olleet ikäänkuin saman olennon toisintonimiä. Kaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren tyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan neitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan runosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on antanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen hänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä Kyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan Lemminkäisvoimien kehityshistoriassa.
Ahtina Lemminkäinen »kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa» ja hänestä
Tuli mies mitä parahin,
Puhkesi punaverinen,
Joka päästänsä pätevi,
Kohastansa kelpoavi.
Yksi oli hänellä vain vikana:
Ain' oli naisissa eläjä,
Yli öitä öitsilöissä,
Noien impien iloissa,
Kassapäien karkeloissa.
Runo viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niinkuin se yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa elämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on huomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa ylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoo. Mutta kuitenkin runon mielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?
Siinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi,[22] arvosteleva katsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on—ainakin toistaiseksi—suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen lapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja lumoovaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että tunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat sankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee, niinkauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka sattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja halveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri voittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää—ja siitä on seurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin syvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä, ennenkuin ihminen on tyystin »sydämensä puhdistanut».
Mikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen sukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen mahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne eloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sentähden Kalevala: tunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa sukupuolesta.
Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei kuitenkaan vielä ole puhdistunut—ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se vaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä hukkua.
Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen tempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:
Oi emoni kantajani,
Vaivan nähnyt vaaliani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
Miss' on poikasi poloinen,
Tokipa rientäen tulisit,
Avukseni ennättäisit…
Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa
Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:
Tuollapa syämmykseni,
Tuolla tuntoni makaapi
Noissa Pohjan neitosissa,
Kaunoisissa kassapäissä,—
joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.
Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen tunne-elämän historiassa:
1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva, ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman vastaavia ponnistuksia ja voittoja.
Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä unohtunut Kalevalan kuvauksesta?
Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12: 443-473), heittää hän yhden laulamatta: »karjan paimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän.» Tämä »Pohjolan sokea» »märkähattu karjan paimen» kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta. Lemminkäinen vastaa:
Siksi en sinuhun koske,
Kun olet katsoa katala,
Kurja koskemaisittani;
Vielä miesnä nuorempana,
Karjan paimenna pahaisna
Turmelit emosi tuoman,
Sisaresi siuvahutit,
Kaikki herjasit hevoiset,
Tamman varsat vaivuttelit
Suon selillä, maan navoilla,
Ve'en liivan liikkumilla.
Sokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt ihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H.P. Blavatsky mainitsee Salaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä, etteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä heräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon paratiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan myöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan kohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta, joka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen osaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena karjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset seuraukset alkuperäisestä »synnistään».
Teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu ihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimäistä olivat ylifyysillisiä ja vasta kolmas oli ensimäinen fyysillisellä ruumiilla varustettu ihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut manner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä kolmannessa rodussa tapahtui edellämainittu »syntiinlankeemus» ja sen perästä rotu »tuli mustaksi synnistä.» (Sanotaan, että neekerirotu on ruumiillisesti siitä polveutunut.)
Neljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui Atlantin mereen vajonneella manterella (»Atlantis»). Plato kertoo sen viimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan »Ahti Saarelainen» ja »Saarella» asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että psykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen kehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli »astralitasoon», jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)
Ihmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli arjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sentähden tunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä vielä jatkaa Kaukamoisen elämää.
Vasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat ihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat käytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.
Jumalallinen pelastustyö näkyy asteettaisessa tunnekehityksessä. Sen huippukohta saavutetaan, kun personalliset tunteet, sekä »hyvät» että »huonot» hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen. Lemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään ihmiskunnan Kristusvoimaa.
11.
Kristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha pakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten Kristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkotuksemme ei olekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi testamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteriota ihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden testamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen. Tarkotuksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään sama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja päämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla tunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan järjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne itsessään on suurin maagillinen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä. Kuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan Lemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka kirkkaudessaan kuolemankin voittaa!
Tämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden välinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että Kristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien viimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko kehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta silti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa meitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.
Juuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija todistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä vastaa kolminaisuuden toista personaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei esiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain sivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa viisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä ihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan äidillä (Deevaki) j.n.e., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on silmiinpistävä.[23]
Kalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niinikään on ainoa, jonka kuolemasta kerrotaan; sitäpaitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa käytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan poikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa järjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on huomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee skandinavilaisen Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan Odinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata Hodria—tämän kättä ohjaten—ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu Helin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös, vaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis Balder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen yhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat kristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen mielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan ja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.[24]
Tässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan pakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun viittaamalla osottaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain esimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjotusten nojalla kävisi selittäminen kristillisperäiseksi—mikä asiallisesti on sangen vähän luultavaa,—on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti vanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten, indialaisten j.n.e.
Ottaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai surmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä mietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja hindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta. Kuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista. Egyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan käärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa vuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt »haudantakaisen elämän herraksi» ja »kaikkien sielujen tuomariksi». Niinhän Jeesuskin saa surmansa taistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton »vanhasta käärmeestä»; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on »helvetin ja kuoleman avaimet» (1: 18), samoinkuin Apostolein Teoissa väitetään, että »hän on Jumalalta säätty elävien ja kuolleitten tuomariksi» (10: 42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa kuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja riemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: »luottakaa te Herraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen hankkineet.» Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren, Tammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä herättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.
Kreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta) muistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat Bakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän nukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas tuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen. Muuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että äiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee pojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin Lemminkäisen äiti.
Nämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla, meksikkolaisilla y.m. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys vapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista, on perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain »pakanallisten» alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja mieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä hyvällä syyllä—jollei paremmalla—sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai egyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää kertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta rakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä »pyhänä» ja korkeana kuin vastaavaa kertomusta Jeesuksesta?
Psykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian. Logoksen toinen persona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen tunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on ihmiskunnassa aivankuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa ihmisyksilössä on siitä palanen,[25] mutta mikä irvikuva tämä jumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut itserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja paheen ilmennyksiksi. Vasta »ylösnousseessa», »uudestisyntyneessä» ihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen voimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan eläviä ja kuolleita.
Tämä »ylösnousemus» on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen asia. »Kuolleista nousseita» ovat psykologisessa merkityksessä ainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja vaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä kaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta. Yksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien päähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat henkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja, jumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on kuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut. Siihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten vangituille sieluille pimeydessä.
Eikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän apua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen, rakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä, ellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi häntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen personallinen tunne-elämänsä kärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan yksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää silloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan kuolleista.
12.
Ilmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen tiedemiehetkin uskovat. Tänäpäivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa Inmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari ovat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan Ilmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan Ilmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana. Luetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että
Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
Ia matkamiehet edheswei.
Kalevala kertoo Ilmarisen »taivoa takoneen ja ilman kantta kalkutelleen.» Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä yhdessä Väinämöisen kanssa:
Iski tulta Ilmarinen,
Välähytti Väinämöinen,
Sakarilla vaskisella,
Miekalla tuliterällä,
Päällä kuuen kirjokannen,
Päällä taivosen yheksän.
(Vanha K. 26: 36-41).
Prof. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä riveistä. »Ilmarinen on tyyppi», hän sanoo, »eli runollinen perikuva, jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.» Ja aivankuin tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof. Krohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä »on historiallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään yksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine.»[26]
Aivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista luonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman alotekykyä. Hän on hieman tyhmä ja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen häntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun hänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen toiminnanhalunen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä, riippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin suorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista luonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain yleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa luonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sentähden Ilmarinenkin suomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä jotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti inhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?
Kieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille Kalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan sieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja nerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja saamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista riippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysillisesti yhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei rajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.
Kieltämättä järki eli äly niinikään on inhimillinen perusominaisuus ennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin eläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen jumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen mahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Indialaisten ihmisnimi manu ja manusha johtuu sanskritinkielisestä rungosta man, joka merkitsee ajatella. Manu—»ihmistyyppi»—on täten »ajattelija». Samasta juuresta johtuvat englantilainen sana man, saksalainen Mensch, ruotsalainen människa, jotka kaikki merkitsevät ihmistä. Samaa alkuperää on niinikään latinalainen mens, »mieli», josta yleisesti käytetty mentalinen, »ajatusta koskeva», »älyperäinen», on johtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on mentiri, »valehdella», johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.
On olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennenkuin hän on ihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on minä. Suomalaisen minä-sanan sointu kajahtaa myös sanasta ihminen. Eiköhän nyt voisi löytää yhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeuroppalaisen man-rungon välillä? Ja jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy sanoissa mens ja manas (sanskr. »mieli, järki»). Että ihminen-sanan ensimäinen tavu ih puolestaan muistuttaa saksalaista Ich-sanaa, joka on sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle ego ja sanskritinkieliselle aham (»minä»), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi luettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista »minä» ja »ihminen» tuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan rauhallinen henki.
Niille, joilla on »korvat kuulla», todistaa tämä jokapäiväisten sanojen johto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty »ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi». Kun nyt vanhojen suomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi esoteerisesti oikein valittu, sillä elementti »ilma» vastaa älymaailmaa eli »älytasoa», kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa kirjallisuudessa, samaten kuin »vesi» kuvaa tunnemaailmaa, »maa» fyysillistä ja »tuli» korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen merkitsee täten »ajatusmaailman herra ja hallitsija».
Teosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on tullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta minästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja kuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja kirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi salaiseen kehityshistorialliseen tietoon.
Goethe asettaa Faustin suuhun nuo siivekkäät sanat: »kaksi sielua mun rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo korkeiden esi-isien tasoille.» Jokainen ihminen saa todeta, kuinka hyvä ja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, kaunis ja ruma, puhdas ja saastainen, ylhäinen ja alhainen taistelevat ylivallasta hänen tajunnassaan. Eikä siinä kyllin, että vastakohdat viihtyvät vieretysten hänen sielussaan. Hän ei aina itsekään tiedä, missä on oikeus, missä vääryys, sillä hänen ymmärryksensä puolustaa molempia. Itsekkyyden, ruumiilliselle ihmiselle luonnollinen, vaisto viekin usein voiton korkeamman järjen heikommilta voimilta.
Sielutieteelliset käsikirjat puhuvat tästä ristiriidasta vain ohimennen, mainitsevat puhtaan järjen olemassaolon, mutta kiinnittävät huomionsa sieluelämän erittelyyn sinänsä. Muisti, loogillinen ymmärrys, mielikuvitus j.n.e., josta niissä puhutaan, ovat kaikki alemman minän eli järjen ominaisuuksia, heijastuksia ylemmän olemuksesta. Niinpä muistia ja havaintoa vastaa ylemmän järjen näkevä tieto, loogillista ymmärrystä järjen kosmillinen luonne (järki = Logos), mielikuvitusta järjen luova voima. Ylempi minä palvelee luonnostaan totuutta, mutta alempi minä oppii vasta kokemuksen koulussa irtautumaan itsekkäiden tunteiden ja himojen vallasta. Jokaiselle filosofiselle ihmiselle on kuitenkin muitta mutkitta selvää, ettei voitaisi puhua mistään alemman minän asteettaisesta kehityksestä, ellei pysyväisenä taustana pitkin matkaa olisi se ajattelija, se muodollinen eli formalinen minä, jonka silmien edessä realinen minä—käyttääksemme modernia nimityksiä—alati muuttuu.
Aikain viisaus on aina puolustanut ylemmän minän oikeuksia ja selittänyt niitä. Ei mikään uskonto alkuperäisessä puhtaudessaan ole pahaa, itsekkyyttä, syntiä oikeaksi nimittänyt. Kaikki ne ovat neuvoneet ihmistä sitä vastaan taistelemaan ja sitä voittamaan. Tämä muinaisen viisauden kanta on perustunut tarkkaan tietoon ihmisminän synnystä ja kehityskulusta.
Mikä on nim. tämä merkillinen minä, joka pakenee suurimpienkin filosofein kuten Hume'in ja Kantin analysoivaa katsetta, mistä se on kotoisin, miten se on syntynyt?
Salainen tieto yksin tuntee vastauksen: ihmisen minä on syntyisin Jumalasta. Ei ole maailmassa kuin yksi itsetajunta: Jumalan. Ihmisen minä on sirpale suuresta jumalallisesta itsestä, ihmisen järki osa ja pienoiskuva Logoksen mahtavasta nerosta. Ja miten ihmisminä on syntynyt ja muodostunut? Kun alemmat luonnonvoimat aikakausia kestäneen kehitystyön jälkeen olivat saaneet ihmismäisen eläimen valmiiksi, laskeutui tähän muotoon maailman valo, jumalallinen järki, Logoksen itsetajunta—ja inhimillinen minä syntyi hengen ja aine-elämän kosketuksesta. Maan tomusta on ihminen, ja jumalan henki on häneen puhallettu! Taivaisesta kodistaan maan päälle muuttanut on järjen poika ihmisen haahmoon. Todellakin kahtia jaettu jo syntymästään on ihmisen minä: toisella kädellä kiinni pitäen maisesta majastaan, toisella taivaan sineä tavotellen. Eläimessä syntyi ihmisen minä ja kuitenkin se Jumalasta polveutui.[27]
Voisimme sanoa filosofisesti: järjen korkein ilmennys on siinä, että se käsittää itsensä Järjeksi, s.o. Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on mahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen minuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta puhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä kohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan »toiseksi luomiseksi».
Tämä »toinen luominen» annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.
Ilmarinen suorittaa sen, mihin muut eivät kykene. Ilmarinen on
Kalevalassa mitä merkillisin olento. Tarkastakaamme siis Ilmarista ja
hänen työtään.
13.
Jos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä voimia, miksikä Ilmarista kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on tekemisissä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan? Puhumattakaan siitä, että »seppä» on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan määritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä tänä päivänä käytetään esim. lausetapaa »järjen valo», on sillä selvät okkultiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja tulen kanssa, todistaa sille, jolla on »silmät nähdä», että vanhat suomalaiset tietäjät tunsivat sekä asian oikean tilan että yleisiä sovinnaisia traditsioneja ja nimityksiä.
Älynvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen kaikkea kolmessa tapahtumassa Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa, raudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.
Tulensynnyssä annetaan niin sanoaksemme eetillinen yleiskuva älynvoimien, jumalallisen järjen ja viisauden valon laskeutumisesta pimeydessä vaeltavaan ihmissukuun. Olemme jo viime luvussa vanhasta Kalevalasta toistaneet ne säkeet, joissa kerrotaan Ilmarisen tulta iskeneen. Uudessa Kalevalassa Ilmarisen nimi on muutettu »ilman Ukoksi», mutta merkityksen samaisuus on silmiinpistävä. Ilmarinen, älymaailman herra ja järjen jumala, on se Prometeus, joka ihmissuvulle pyhän tulen antaa.
Niin kauan kuin ihmiskunta uskollisesti hoitaa taivaallista tulta, käy kaikki hyvin. Ihmiskunnan sielu on silloin kuin Vestan neitsyt tottelevaisessa viattomuudessaan:
Neiti pitkän pilven päällä,
Impi ilman partahalla
Tuota tulta tuuitteli,
Valkeaista vaapotteli
Kultaisessa kätkyessä,
Hihnoissa hopeisissa.
Tämä on se paratiisi-tila, josta vanhoissa mytologioissa kerrotaan. Korkeamman minän pyhä tuli valaisee nuorta ihmissukua, joka sisäistä valoansa totellen ei paljoakaan tiedä ulkonaisesta maailmasta. Viattomana elää nuori Aatami, ja luonto on hänen kuuliainen palvelijansa. Mutta liian lyhyt on tämä onnen ja autuuden aika Lemurian paratiisissa. Sitten tunteiden ja himojen Lemminkäisvoimat syttyvät ihmiskunnassa, joka on jakautunut kahteen sukupuoleen, Aatamiin ja Eevaan, ja hengen pyhä tuli kadottaa kirkkautensa. Onnettomuus tapahtuu, niinkuin runo kertoo:
Impi tulta tuuitteli,
Vaapotteli valkeaista,
Tulta sormilla somitti,
Käsin vaali valkeaista:
Tuli tuhmalta putosi,
Valkea varattomalta,
Kätösiltä käänteliän,
Sormilta somittelian.
Ja silloin tuli muuttuu polttavaksi salamaksi, joka taivaasta syökse maahan tuhoa tuottaen, kärsimyksiä, kipuja ja tuskia aikaan saaden (47: 173-312). Niinhän juuri järki ja ajatus tunteeseen yhtyessään on kaiken siveellisen pahan ja luonnonlakien rikkomisesta aiheutuvan kärsimyksen luova syy (causa efficiens). Lucifer, valontuoja, joka taivaisessa kodissaan on sama kuin Kristus (Logos), muuttuu langetessaan maahan kirotuksi saatanaksi, joka Kristusta vastustaa. Puhdas järki puolustaa totuutta ja epäitsekkyyttä, mutta himojen pauloihin langennut ymmärrys asettuu itsekkyyden ja vääryyden puolelle. Tarvitaan todella Väinämöisen ja Ilmarisen apua, niinkuin Kalevalassa kerrotaan, jumalallisten tahdon- ja älynvoimien myötävaikutusta, ennenkuin ihmiskunta nostetaan lankeemuksestaan. Ja suuri on työ noiden jumalsyntyisten veljesten edessä! Sitä tulensyntyruno monisanaisesti mieleemme terottaa.
Viime tingassa tarvitsevat hekin apua. Ja apu ilmestyy:
Pikku mies merestä nousi,
Uros aalloista yleni…
Tämä »pikku mies» on Päivän poika, siis auringon eli jumalan poika, toisin sanoen Kristus ihmisen sielussa. Kollektiivinen draama muuttuu nyt yksilölliseksi. Pikku mies, joka »nousee merestä», on Pätöiseksi pojaksi kasvanut Lemminkäinen, tunteiden aallokosta syntynyt jumalallinen rakkaus. Tämä uusi ihminen on pienistä pienin ja kuitenkin hänen voimansa on suurista suurin. Hän on jumalan poika ja hänen isänsä häntä auttaa:
Vieri veitsi taivosesta,
Puukko pilvistä putosi,
Pää kulta, terä hopea,
Vieri vyölle Päivän pojan.
Tällä taivaasta pudonneella puukolla hän hauin halkaisee, joka tulen on niellyt, ja tuli pääsee taas vapaaksi. Samaten Kristus, Pätöinen poika ihmisen rinnassa murtaa lopullisesti eläimellisyyden ja itsekkyyden kahleet ja vapauttaa jumalallisen järjen. Mutta tämä, kuten sanottu, on jo esoteerista ja yksilöllistä psykologiaa.
Kaikki vanhat kansat ovat tulta pyhänä pitäneet ja viettäneet juhlia taivaallisen valon ja tulen kunniaksi. Helavalkea sytytettiin keväällä ei ainoastaan keväisen valon vaan myös sen järjen ja viisauden pyhän tulen kunniaksi, jonka vuodattamista kristikuntakin helluntaina muistelee. Antautumatta kielitieteelliseen väittelyyn tekisi mielemme kysyä, eikö sanalla »hela» ole yhteyttä vanhojen germaanien pyhän Elms-tulen kanssa ja eivätkö molemmat ole sukua kreikkalaisten Hermes-tulelle (Hermes-Merkurius oli jumalien sanansaattaja ja viisauden jumala)?
Raudansynty-runo valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa toiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme ensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli arvelun raudan alkuperästä; korkeintaan »rauta» voi tarkottaa fyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä,
Rauta nuorin veljeksiä,
Tuli kerran keskimäinen.
Jos »ilma» tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja »vesi» tunnemaailmaa, jää »rauta» nähtävästi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska raudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa[28] ja Ilmarisen avain on jo löydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin älynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä »tulen» merkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli on järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen evankeliumi puhuu (1: 4); silloin helposti ymmärrämme, mitä »rauta» on.
Rauta, sanoo runo, on tulen nuorempi veli, läheistä sukua hänelle:
Olipa aikoa vähäinen,
Rauta tahteli tavata
Vanhempata veikkoansa,
Käyä tulta tuntemahan.
Mitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o. alempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi, raudankovaksi? Rauta on todella pimeä verrattuna tuleen, niin on myös maallinen järkemme verrattuna taivaalliseen, korkeampaan järkeemme, ja oikein on sanottu evankeliumissa, että »valkeus paistaa pimeydessä, mutta pimeys ei valkeutta käsitä» (Joh. 1: 5), vaikka pimeys ja tietämättömyys aina ikävöi valoa, niinkuin Kalevalakin sanoo raudan tekevän. Vanhat kansat puhuivatkin yleisesti pimeästä »rautakaudesta», jossa ihmiskunta nykyään elää, ja muistelivat ikävällä sitä varhaista »kultakautta», jolloin korkeamman minän hengen tuli vapaana loisti vielä synnittömässä ihmiskunnassa.
Raudansynty-runossa on heti alussa huomattava piirre: rauta on synnytetty—tosin Ilmarisen toimesta,—ennenkuin Ilmarinen syntyy. Niin on salaisen tiedon valossa ihmiskunnankin kehityksessä tapahtunut. Ennenkuin järjen Ilmarisvoimat varsinaisesti ruumistuivat, oli jo käynnissä ajatusta tavotteleva, mutta alhaalta päin alkanut »luonnollinen evolutsioni». Silloisessa eläinkunnassa eli eläinkuntaan vielä kokonaan kuuluvassa ihmiskunnassa oli alkeellinen ajatuskyky jo herännyt. Ei saattanut puhua yksilöllisestä ajatuksesta eli järjenjuoksusta, mutta joukkotajunnassa pyrki jo ilmenemään itsetietoisuuteen viittaavia vivahduksia: matkimishalua, ihailua, kiintymystä, uskollisuutta—samoja tajunnanmuotoja, joita näemme nykyisessäkin eläinkunnassa runsaasti esiintyvän. Ymmärryksen itu oli täten jo laskettu ihmissielun maaperään—rauta kätketty suohon ja vuoreen, kuten Kalevala sanoo,—ennenkuin se ihmisten ilmoille pääsi.
Vasta tämän perästä siirtyy runo kertomaan Ilmarisen synnystä eli korkeampien järjenvoimien heräämisestä:
Syntyi seppo Ilmarinen,
Sekä syntyi, jotta kasvoi,
Se syntyi sysimäellä,
Kasvoi hiilikankahalla,
Vaskinen vasara käessä,
Pihet pikkuiset piossa.
Yöllä syntyi Ilmarinen,
Päivällä pajasen laati.
Tämä ei ollut mitään evolutsionia alhaalta päin. Ilmarinen ei ollut niinkuin vastasyntynyt, joka ei mihinkään kykene. Hän oli »seppo iänikuinen», valmis jo syntyessään. Yöllä syntyi, päivällä laati pajan. Hän oli toisen maailman vanha kansalainen, joka maan päällä pukeutui näkyväiseen haahmoon. Kun vanhassa Kalevalassa Louhen lähettämä lintu kysyy Ilmariselta, minkätähden tämä on niin »kovin osaava, varsin taitava takoja», vastaa Ilmarinen:
Siksi, olen kovin osaava,
Varsin taitava takoja:
Kauan katsoin luojan suuhun,
Partahan jalon jumalan,
Ennen taivoa takoissa,
Ilman kantta kalkuttaissa.
Tässä on siis selvästi kysymys hengen yläilmoista laskeutuneesta, taivaallisesta järjen tulesta, joka ihmiskuntaan on ottanut asuntonsa. »Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan tulevat.» (Joh. 1: 9). Ymmärrys oli luonnollisen evolutsionin avulla alkanut herätä, mutta vasta kun korkeamman järjen pyhät Ilmarisvoimat ymmärrykseen yhtyivät, syntyivät inhimilliset yksilöt. Luonnontieteilijät eivät yleensä tahdo uskoa tämmöiseen »yliluonnolliseen» myötävaikutukseen, mutta eräs heistä, Darwinin tunnettu työtoveri A.R. Wallace myöntää, että hänen on mahdoton muulla tavalla käsittää ihmishengen alkuperää kuin juuri tällaisen yliluonnollisen involutsionin välityksellä.
Nyt on luonnollisesti raudansyntyrunossa historiallinen aukko. Siinä ei kerrota mitään siitä onnellisesta kulta-ajasta, jolloin korkeampi hengen valo oli ylivallalla ja rauta vielä »makasi suossa». Raudansynnyssä ryhdytään heti kertomaan siitä, miten »syntiin lankeemuksen» jälkeen Ilmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen rauta päivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin tulta pelkää:
Rauta raukka säpsähtihe,
Säpsähtihe, säikähtihe,
Kun kuuli tulen sanomat,
Tulen tuimat maininnaiset.
Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
Valkean varustimille,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi[29] hyviksi,
Naisten nauhan päättimiksi.[30]
Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden tulessa—se rukoilee pois »tuskista tulen punaisen»,—mutta Ilmarinen huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa kulkea omin tein:
Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.
Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:
Viel' oli pikkuista vajalla,
Rauta raukka tarpehessa:
Eipä kiehu rauan kieli,
Ei sukeu suu teräksen,
Rauta ei kasva karkeaksi
Ilman veessä kastumatta.
Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja hyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata pyytää, pettää hänen toiveensa:
Lenteä hyrähtelevi,
Viskoi Hiien hirmuloita,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Maon mustia mujuja,
Kusiaisen kutkelmoita,
Sammakon salavihoja,
Teräksen tekomujuihin,
Rauan karkaisuvetehen.
Tunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun veteen,
Sai siitä teräs pahaksi,
Rauta raivoksi rupesi,
Petti vaivainen valansa,
Söi kuin koira kunniansa,
Veisti raukka veljeänsä,
Sukuansa suin piteli,
Veren päästi vuotamahan,
Hurmehen hurahtamahan.
Raudansynty-runo päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen kuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä tänäpäivänä, vaikka Ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja kauvan ponnistelleet ihmiskunnassa.
14.
Merkillisin työ, minkä Ilmarinen suorittaa, on Sammon taonta. Tärkeimpiä avaimia Kalevalan ymmärtämiseen on sentähden oikea käsitys Sammosta. Kun jo tiedämme, mitä Ilmarinen on ja mitä takominen tarkottaa, on helppo tehdä itsellemme yleiskuva Sammosta. Sampo on jotakin, mitä älynvoimat ihmiskunnassa saavat aikaan ankaran työn avulla. Ja mitä muuta tämä olisi kuin kulttuuri, juolahtaa heti mieleemme. »Sampo kuvailee kaikkia senaikuisia elinkeinoja yleensä», sanoi jo Lönnrot. Kulttuurityössä ja sivistystehtävissä inhimillinen äly, joka eläimellisten vaistojen helmaan heitettynä joutui harhateille, taas ohjattiin oikeaan suuntaan. Kuitenkin Kalevala kertoo, että juuri Sampo antoi aihetta uusiin ja vielä suurempiin ristiriitoihin. Kun Ilmarinen oli Pohjolan emännälle takonut Sammon, lukitsi tämä sen Pohjolan kivimäkeen, mikä nähtävästi ei ollut mieleistä Kalevalan sankareille. Pohjolaiset vaurastuivat kyllä hyvin Sammon turvissa, mutta yleisempää hyötyä Sammosta ei ollut, päinvastoin Kalevan kansalle siitä oli haittaa. Jos Sampo olisi tarkottanut paljastaan kulttuurityötä, elinkeinoja, tieteitä, taiteita, olisi luullut Ilmarisen voivan takoa uuden entistä ehomman Sammon. Siihen hän ei kuitenkaan pystynyt, vaan Kalevalan sankarein tehtäväksi jäi ryöstää pois ja siten pelastaa Sampo Pohjolan kivimäestä. Tämä seikka osottaa meille, että Sampoon kätkeytyy vieläkin syvempi ja salaisempi merkitys.
Sammon arvotuksen tässä syvemmässä merkityksessä ratkaisee aikojen viisaus ja perintätieto. On jo ennen ollut puhetta siitä, että salainen tieto ei asetu samalle kannalle kuin nykyaikainen enemmän tai vähemmän materialistinen käsitys sivistysten, uskontojen, valtioiden j.n.e. syntyä koskevissa kysymyksissä. Salaisen tiedon kanta on jyrkästi vastakkainen. Sen mukaan kaikki sivistykset ja uskonnot on pantu toimeen ylhäältä päin, s.o. kehittyneempien ja viisaampien olentojen puolelta. Kun nyt ihmiskunta aikojen aamulla oli kokematon ja kehittymätön, herää kysymys, mistä silloin viisaita ja kehittyneitä ihmisyksilöitä oli saatavissa. Tämänkin salaiset traditsionit ratkaisevat perin luonnollisella tavalla: tietysti jostain toisesta kiertotähdestä, jonka ihmiskunta, samalla kuin se olennaisesti oli maapallon ihmiskunnan kaltainen, oli tätä mittaamattomia aikoja vanhempi ja kehittyneempi ja niin muodoin saattoi lähettää auttajia ja opettajia maan päälle. Meidän päivinämme, jolloin esitetään teorioja orgaanisen elämän siirtymisestä taivaankappaleesta toiseen, tämmöisen olettamuksen ei pitäisi tuntua mahdottomalta.
Väinämöis- ja Lemminkäisvoimat eivät onnistu kiinnittämään itseensä ihmiskunnan huomiota, eivät edes Ilmarisvoimat sinään. Ihmiskunta jäisi tietämättömäksi jumalallista kyvyistään, ellei Väinämöinen kehottaisi Ilmarista takomaan Sampoa. Vasta kun Sampo on taottu, taipuu Pohjan ihana impi.
Ilmarinen edustaa täten kaikkia älynvoimia, jotka ihmiskunnassa osaansa näyttelevät, ei ainoastaan maapallon ihmisten omaa älyä, vaan myös kaikkien tänne muualta tulleiden auttajien ja opastajien, vapahtajien ja lainlaatijain neroa ja viisautta.
Entä siis Sampo?
Sampo on se salainen viisaus, jonka ihmiskunnan alkuperäiset tietäjät muualta toivat mukanaan,—se salatiede, joka on ruumistuneena tietäjien ja viisaiden n.k. valkoisessa eli salaisessa veljeskunnassa ja sen näkymättömässä temppelissä, joka »ei ihmisten käsillä rakennettu ole». Tämä käy ilmi jo Sampo-nimestä. Castrén kertoo kuulleensa ikivanhasta buddhalaisesta temppelistä, jonka nimi mongoolinkielellä on Sampo, tibetinkielellä Sangfu; jälkimäinen sana merkitsee »salainen lähde» (kaikkeen onneen).[31] On olemassa toinenkin tibettiläinen sana, johon mielestämme voi Sampoa verrata. Tämä on Sampun eli Zampun, joka on tibettiläisten »elämänpuu». Sillä on kolme juurta: ensimäinen nousee taivaaseen, korkeimpien vuorten huipulle, toinen kulkee alas manalaan, kolmas pysyttelee keskivälillä ja ulottuu itään. Jos vielä tahtoisimme antautua kielitieteellisiin spekulatsioneihin, voisimme sanoa, että Sampo eli Sambo on sama kuin samboo eli samboodha, joka sanskritinkielisenä sanana merkitsee »korkein tieto eli viisaus», ja miksei myös sama kuin latinalainen sanayhdistelmä summum bonum, »korkein hyvä»? Comparettin yritys selittää Sammon johtuneeksi ruotsalaisesta tekaistusta sanasta sambo (»yhteisasumus») on mielestämme kielitieteellisestikin onnistumaton. Friesin selitykseen, että Sampo olisi lappalainen noitarumpu, tulemme myöhemmin viittaamaan.[32] Ja jos pitää paikkansa sääntö, että tarullisten nimien selitys on lähinnä etsittävä omasta kielestä, miksi ei Sampo olisi voinut johtua esim. sanasta (viisauden) samapolku (nim. sama, jota viisaat ennenkin ovat kulkeneet tietoon tullakseen)? Muuten emme pidä mahdottomana, että sampo-sanalla on yhteyttä sampi ja sammas sanojen kanssa, kuten nykyiset kielimiehet arvelevat. Mutta yhteyden henkinen merkitys selviää vasta, kun Sammon mysterio avataan teknillisellä okkultispsykologisella avaimella, kuten luvussa 28 teemme.
Mutta pitäkäämme mielessä filologiasta huolimatta Sampo-sanan tässä antamamme okkultinen merkitys. Silloin ymmärrämme ponnen Pohjolan emännän sanoissa, kun hän puoleksi imarrellen, puoleksi epäillen kysyy Ilmariselta:
Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen,
Saatatko takoa sammon,
Kirjokannen kirjaella
Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Ohran pienestä jyvästä,
Kesä-uuhen untuvasta?
Ilmarisella on tässä edessään yli-inhimillinen, yliluonnollinen ja loogilliselle ymmärrykselle mahdoton tehtävä. Hän ei saata takoa Sampoa ihmisten omilla kehittymättömillä kyvyillä, vaan se on todella tapahtuva jumalien avulla, kuten taideteoksen luominen ainakin. Yksin olennot, joissa korkeampi minuus jo on itsetietoisesti elävä ja joiden tietämiskykyä eivät rajota aistihavainnot ja kuolevaisten logiikka, yksin semmoiset kykenevät elämän suurinta taideteosta luomaan, s.o. panemaan alulle sitä salaista elämän koulua, jossa ihmiskuntamme yksilöt saattavat itseään kasvattaa.[33]
Sammon taonta on mielestämme vähemmän onnistuneesti esitetty Kalevalassa: alkuperäinen traditsioni sitä varmaan ei ole seikkaperäisesti esittänytkään, vaikka se onkin esteettisesti vaikuttava ja psykologisesti oikea, jos Juhani Ahon tavalla pidämme Sampoa inhimillisenä taideteoksena. Aineksensa Kalevala siihen nähtävästi on saanut raudansyntyrunosta ja kultaneidon taonnasta, joihin taonnan yksityiskohdat asianmukaisina sopivatkin. Sammon laatimiseen riittää mielestämme säkeet 281-310 ja 393-422, jotka loppuvat kertomukseen, minkälaisen Sammon Ilmarinen takoi:
Siitä seppo Ilmarinen,
Takoja iänikuinen
Takoa taputtelevi,
Lyöä lynnähyttelevi,
Takoi sammon taitavasti:
Laitahan on jauhomyllyn,
Toisehen on suolamyllyn,
Rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
Kirjokansi kiikutteli,
Jauhoi purnun puhtehessa,
Yhen purnun syötäviä,
Toisen jauhoi myötäviä,
Kolmannen kotipitoja.
Symboliikka ei ole vaikea käsittää, sillä Salaisen Veljeskunnan opettajat ja lähetit ovat kaiken kulttuurin alulle panneet. »Jauho» on leipä eli kaikki mitä ihminen aineellisesti toimeentullakseen tarvitsee (ennen kaikkea siis maanviljelys pohjoisemmissa seuduissa). Mutta ihminen ei elä leivästä yksin: hän tarvitsee sitä henkistäkin ravintoa, joka »Isän suusta lähtee», kuten Jeesus lausui. Tämän henkisen elämän ja tiedon vertauskuva on »suola»—sanoihan Jeesuskin »te olette maan suola». Ja vihdoin rikkaus (symbolina »raha») tekee sivistyksen mahdolliseksi: ei voisi henkinen elämä ilmetä tieteissä, taiteissa, uskonnoissa j.n.e., ellei olisi rikkautta, s.o. kaikkia aineellisia tarpeita enemmän kuin kunakin hetkenä tarvitaan.
Onko siis ihme, että »Pohjan akka ihastuu»!
Kun sitten Sampo on suljettu Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse, alkaa suuri sota Sammosta. Ihmiset jakautuvat kahteen leiriin: Kalevan kansa tahtoo Sammon tai vaikkapa murusen siitä takaisin itselleen, Pohjolan väki taas kateellisesti sitä itselleen pidättää.
Mitä tämä on muuta kuin suomalaisten tietäjien muisto vanhasta taistelusta Atlantis-manterella »valkoisten» ja »mustien» välillä? Kolmannen juurirodun aikana (kts. edellä) olivat suuret Auttajat ruumistuneet ihmiskuntaan. Neljännen juurirodun aikana kehittyi »musta magia» Atlantismaalla ja saavutti arveluttavan muodon ja huolestuttavan laajuuden ja voiman. Sampo oli joutunut Pohjolaisten käsiin: liiallinen tieto ja viisaus ihmisille, jotka eivät osanneet sitä oikein käyttää, vaan käyttivät sitä omaksi hyödykseen, itsekkäihin tarkotuksiinsa.[34] »Valkoisten kasvojen herrat» silloin päättivät pelastaa mitä pelastettavissa oli, ettei ihmiskunta syöksyisi kadotukseen. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen johtajina lähtivät uskolliset Kalevalaiset pimeään Pohjolaan suurelle pelastusretkelleen, ja samalla tavalla kuin salainen traditsioni ja näkemys kertoo Kalevalakin, että Väinämöinen vanhimpana tietäjänä vaivutti Pohjolan väen sikeään uneen. Yksin tämä pieni piirre riittää todistamaan, että kysymys on Kalevalassakin siitä suuresta sodasta Atlantiksella, josta kansojen muinaistiedot yleisesti puhuvat.